Lauri heräsi varhain seuraavana aamuna eikä ollut aivan hyvällä
tuulella, koska kohmelo häntä ahdisteli.
"Ylös akka", hän karjasi vaimolleen; "niin totta kuin henkeäsi
rakastat, keitä mulle ennen tunnin kuluttua ohravelliä".
Vaimo hiipi tulta virittämään ja pani kattilan tulelle. "Mihin sulla on
näin varhain meno?" kysyi vaimo, luoden salaa silmänsä Lauriin.
"Minä menen vaikka h--tiin ja palaan sieltä illalla" sanoi Lauri. Hän
otti nyt taskustaan kukkaronsa, otti sieltä markan ja sanoi vaimolleen:
"illalla kun palaan, pitää pullon olla täytetyn; ymmärräthän. Minä
nostan mörköelämän, jos en saa virvoitusta palattuani".
"Voi Lauri, miks'et osta lapsille" --
"Hiljaa, akka, tai saat vasten kuonoasi, että hampaat kalisevat",
karjasi Lauri ja löi nyrkkinsä rahiin, niin että lapset, joita makasi
neljä lattialla, heräsivät. Yksi heistä rupesi itkemään.
"Suu kiinni, penikat!" huusi Lauri. "Säästäkää aamuvirtenne siksi
kunnes olen ulkona".
Hän puki nyt yllensä, ja rupesi syömään. Kun hän oli syönyt, läksi hän
ulos, laski suksensa, jotka olivat seinää vasten pystyssä, pitkälleen
maahan ja lähti hiihtämään.
Hän hiihti viistoon jokea ylöspäin ja sen poikki, nousi maalle ja oli
parin tunnin kuluttua lesken mökin edustalla.
Lauri jätti sukset oven eteen, meni mökkiin ja koputti sitten lumen
jaloistaan mökin lattialle.
"Aumolan vanha emäntä tahtoo sua tavata, ennenkun hän kuolee", alotti
Lauri. "Hän ei enään kauan elä, se vanha veijari".
"Joko se hyvä ihminen kuolee? Kunpa kaikki olisivat niin eläneet kuin
hän", huokasi leski.
"Oliko tuo mulle?" ärähti Lauri. "Pidä itsestäsi huoli, kyllä minä
pääsen sinne, jonne sinäki".
"En suinkaan sua ole tahtonut loukata", sanoi leski. "Minä tarkoitin,
että sairas on mulle paljon hyvää tehnyt ja siis on hyvä ihminen".
"Eikö muut ole hyviä kun ne, jotka sinulle hyvää tekevät?" jupisi
Lauri. "Vaimoihmisillä on pitkä tukka mutta lyhyt mieli".
Ikäänkuin vakuuttaakseen nuo viimme sanansa, Lauri pisti suuren
tupakkipurun poskeensa.
"Noh, oletko valmis?" kysyi hän leskeltä.
"Aivan kohta", sanoi tämä. "Mun täytyy vaan pistäytyä Torvelassa".
"Osaathan Aumolaan yksinki", virkkoi Lauri, joka nyt huomasi, että hän
yksinään kulkisi mukavammin ja suorempaa tietä. "Minä hiihdän suoraan
ilmoittamaan, ettäs tulet. Sun pitää hyvin varoen tulla taloon, niin
ettei kukaan näe. Niin sanoi vanha emäntä. Kuuletko: hyvin varoen".
Nyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä
lesken puoleen ja sanoi: "Tule vasta illalla, niin voit paremmin
kenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. -- Hiisi tiesi kuolevien
salaisuuksia".
Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit
kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.
Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä
lounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle.
Syntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti
toisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.
"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini", ajatteli leski, astuessaan
alas joelle, "vaan tottahan jossaki yösijaa saanen".
Kohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan
emännän akkunasta loisti valkea.
"Onhan hän nyt yksin?" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei
mitään ääntä kuulunut sieltä.
Nyt leski rohkeni astua sisään.
Sairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.
"Kuinka te jaksatte, rakas muori?" sanoi leski, tarttuen sairaan
käteen. "Toivoni mukaan te paranette tästä taudista".
"Sitä en usko" sanoi Lovisa. "Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut.
Minun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani,
minun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka
sinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole
kenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.
"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte", sanoi leski,
katsoen sääliväisesti sairaasen.
"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut,
antaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi", virkkoi Lovisa.
"Ryöstetystä" huudahti leski. -- "Niin niin -- metsänpedot hänen
ryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä", hän lisäsi
tyvenemmällä äänellä.
"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei" --
Leski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa
horjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:
"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on
kuollut -- oi, hän on kuollut!"
"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon
sen tunnustaa. -- Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka
oli maannut lapsensa kuoliaaksi. -- Tuolla pihan toisella puolen elää
lapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan".