Aika kului edelleen ilman suuremmitta muutoksitta niiden oloissa,
joista tässä on kerrottu. Leski tottui kantamaan hänelle tapahtunutta
onnettomuutta hiljaisella kärsivällisyydellä ja hän siunasi
rukouksissaan Aumolan väkeä, joka häntä niin jalomielisesti muisteli
hänen onnettomuudessaan.
Joskus leski kävi Aumolassa ja nähdessään tyttärensä, jonka nimi Suoma
oli muutettu Valpuriksi, hän itkien siunasi pienokaista, sanoen, että
niin hyväsydämmiselle äidille varmaanki kasvaisi oiva tytär. Helenan
helposti sokaistu omatunto kuuli salaisella mieltymyksellä tuota
kiitosta, vaikka kuitenki hänen sydämmensä syvyydessä ääni kuiskasi:
"sinä olet ei ainoastaan ihmisvaras, vaan myös kauhistuttavassa
määrässä teeskenteleväinen".
Pieni Valpuri varttui varttumistaan. Konttaamistilastaan hän kohosi
tuoleja ja penkkejä vasten, astui sitten horjuillen moniaita askeleita
ja tupsahti lattialle. Vihdoin huoneet kävivät ahtaiksi nuorukaiselle
ja seuraavana kevännä hän avasi oven, nousten pienelle tuolille. --
Kuinka onnellinen oli Esa kun hän Valpuri sylissään astuskeli
edestakaisin kartanolla ja joen rannalla, jossa hän laski pienokaisen
istumaan ja rupesi heittelemään "voileipiä" (litteitä kiviä pitkin joen
pintaa, jotka hypähtelivät monet monituiset kerrat ylös vedenpinnasta,
ennenkuin vajosivat sen alle)! Valpuri ilosta kiljasi, nähdessään tätä
leikkiä onnistuneimmassa muodossaan. Sunnuntai-illoin Esa souteli
joella ja Helena piti perää. Valpuri istui venheen pohjalla ja kuunteli
veden solinaa venheen keulassa ja hankavitsojen yksitoikkoista haminaa.
Usein ajatteli Esa: "mitä sanoisin, jos lapseni multa pois
temmattaisiin kuoleman kautta? Mutta ei Luoja voi niin kova olla".
Koska tämän kertomuksen tapausten meno ei vaadi yhtämittaisuutta ajan
suhteen, niin ai'omme tässä luvussa, lukijan suosiollisella
myöntymisellä, muuttaa pitkän matkaa eteenpäin, ei enemmän eikä
vähemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kerromme suurimmassa
lyhykäisyydessä, mitä sillä aikaa tapahtui merkillisempää
kertomuksessamme mainituille henkilöille.
Neljä perillistä syntyi vielä Aumolaan, vaan sallimus ne kaikki korjasi
alaikäisinä Manan majoille, josta syystä Valpuri tuli vanhemmilleen
kahta kalliimmaksi. Naapurissa asui pieni poika nimeltä Juho. Tästä
tuli Valpurille mieluisa leikkitoveri joksikin aikaa, vaan kun
Pilveisten Hannu ei ensinkään suvainnut Juhoa, niin täytyi Helenan
kieltää häntä käymästä Aumolassa.
Viisi vuotta jälkeen pelastumisensa tulvan vaarasta kuoli Esan isä?
Vuosi pari tämän jälkeen Valpuri alkoi lukea eikä kauan tavannut,
ennenkun rupesi sisältä lukemaan. Hannu taas ei ollut Valpurin veroinen
aapistaidossa, vaikka oliki vuotta vanhempi. Tuosta eivät Pilveiset
olleet huolissaan, sanoivat vaan: "liian hyväpäiset tavallisesti
joutuvat turmion tielle".
Tuli vihdoin tuo kultainen nuoruuden aika. Rippikoulua Hannu ja Valpuri
kävivät yhdessä. Autuaalliset tunteet tulvailivat Valpurin rinnassa,
kun hän alttarin edessä polvistui ijankaikkisen eteen ja tuntui hänestä
kuin näkymättömät taivaan laumat olisivat hänelle hymyilleet ja häntä
sisarenaan tervehtineet. Hannun ajatukset viihtyivät tässä
tilaisuudessa matalammalla: hän katseli tyttöjen pukuja, verraten niitä
Valpurin pukuun ja mietti, oliko heillä sen verran perintöä kuin
Valpurilla. Viime ajatuksen hän kuitenki kohta karkoitti rinnastaan ja
koetti näyttää hyvin liikutetulta.
Valpuria kohtaan Hannu noudatti kaikkea kohteliaisuutta, vanhempainsa
tahdon johdosta. Hän tunsi, ettei hän kyllä oikein sydämmestään voinut
rakastaa tuota kainoa, hiljaista tytärtä, jossa hän olisi vaatinut
hilpeämpää luonnetta, vaan tätä mielipidettään ei hän mitenkään
osoittanut ei puheissa eikä käytöksessä. Vanhemmat siis elivät
toivossa, että nuoret olivat kuin luodut toisiaan varten.
Mitä Valpuriin tulee, niin hän, kuultuaan vanhempainsa tahdon
tulevaisuutensa suhteen, ei nuoruutensa johdosta sen enempää asiaa
miettinyt kuin että sopimus oli tehty. Tuota suloista tuskaa,
joista runoilijat laulavat, ei hän tuntenut kuin osaksi, vaan ei
hän sitä tiennyt kaivatakaan, koska ei hän vielä ollut lukenut
renttukirjojakaan, kun ainoastaan pienten lasten satuja, mainioiden
miesten elämäkertoja ja matkakertomuksia. Vaan tuli vihdoin sekin aika,
jolloin hän tuosta kaikkivaltaavasta tunteesta, joka hänessäkin piti
löytymän, sekä sai lukea jotakin että myöskin varsin elävän ja -- oudon
selityksen eräältä ystävältään. Kuitenki Valpuri ei vielä tästä tullut
murheelliseksi, koska ei Hannu ollut häntä mitenkään loukannut. Ja kun
hän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus
ennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa.
Mitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee,
niin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat
tuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa. Antti ja Sanna, lesken lapset,
jotka kellokkaistaan riitelivät, olivat naimisissa ja elävien
kellokkain omistajia.
Pilveiset suorittivat joka vuosi noita pieniä perhekohtauksia elämää
täynnä, joista lukijalla on jo vähän tietoa edellisestä. Sofia oli
jotensaki menettänyt sen vähän suopeuden, joka ennen oli löytynyt hänen
muodossaan. Tapani myöski oli hiukan elähtyneen näköinen, vaan kuitenki
tuo vanha viehättämishalu asui hänessä ja tuo erinomainen siisteys
myöskin vallitsi hänessä. Perhe oli lisääntynyt viidellä hengellä.
Hannusta oli kasvanut leveähartiainen, sinisilmäinen ja hiukan
punertavantukkainen nuori mies, joka aina oli valmis mittaamaan
voimiaan ja piti toisia, joilla voimia löytyi, suuressa arvossa. Oli
rikkaus myöski hyvin suuri ansio ihmisellä, hänen arvelunsa mukaan. Ei
hän siis ollut mikään erittäin miellyttävä olento ihmisten silmissä,
vaan vanhemmat häntä kyllä suuresti rakastivat, varsinkin Sofia, joka
ihmetteli poikansa tahdon lujuutta, kun tämä esim. oli kaksi päivää
syömättä ja sitten söi, että vatsaa pakotti.
Helenan äiti oli nyt kuudenkymmenen viiden vuoden ijässä. Hänen
terveytensä oli tähän aikaan asti ollut oivallinen. Mutta muutamassa
tilaisuudessa hän kovasti vilustui ja joutui nyt vuoteen omaksi. Tämä
hänen sairastamisensa tuli olemaan suurimmasta merkityksestä
kertomuksessamme ilmaantuvien päähenkilöiden oloille.
Kahdesti oli taudin alkupuolella pitäjän arvoisa kirkkoherra käynyt
sairaan luona häntä puhuttelemassa ja, jo ensi kerran käydessään,
luullut huomaavansa, että joku raskas suru painoi potilaan mieltä.
Hän rupesi siis tutkimaan tämän sieluntilaa ja kehoitti häntä
välttämättömästi tunnustuksen kautta keventämään omaatuntoansa, jos
nimittäin sitä joku suurempi synti painoi. Helena sattui myös olemaan
sisällä pappismiehen näin puhuessa ja tämän mentyä hän rukouksilla ja
puolittain uhkauksilla sai äitinsä sitoutumaan siihen, ettei hän
ilmaisisi papille mitään lapsen ryöstöstä. Kukin arvaa helposti, mikä
tukala asema nyt syntyi sekä äidille, joka täten pakoitettiin salaamaan
asian, jonka tunnustamisen hän varmaan odotti tuottavan kevennystä
raskaalle mielentilalleen, että myös Helenalle, joka tunsi, että hän
esti äitinsä käyttämästä sitä keinoa, jonka avulla tämä saavuttaisi
levon levottomalle mielelleen.