Pari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä
käymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään
kolme päivää.
Keveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään
Helenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi
esti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti
eteenpäin.
Sen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli
tyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.
Vielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2
peninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan.
Helena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa.
Lovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan
kamariin kun Helena ja Valpuri.
Kun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän
heräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta,
hiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja
joen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen
"kultasilmänsä" niin rauhallisena, niin hiljaa.
Niin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen
valvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa
päänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa
ylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin
ukonnuolen lävistämänä. Lapsi on -- kuollut!
Helena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän
syöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää,
kuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: "minä olen tappanut
lapseni!"
Lovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta
vääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan.
Vihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.
"Toinnu, Helena!" sanoi nyt Lovisa. "Tuommoinen onnettomuus, joka nyt
on sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten
kerroin sinulle, tapahtuu vallan usein".
"Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki
vaimo voi mua ylönkatsoa".
"Luota Luojaan", virkkoi Lovisa. "Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen
piti kuoleman".
"Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on
tapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta
lapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen
vei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!"
"Älä lapseni herjaa noin", virkkoi Lovisa. "Äläkä noin kaikkea
rohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata".
Helena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja
sanoi: "Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa".
"Eipä voida niin tarkoin tietää", virkkoi Lovisa; "ikä järkeä lisää".
"No se on mahdollista, vaan ei teistä niin viisasta ole tullut, että
kuolleen herätätte". Viime sanat lausuessaan Helena purskahti itkuun ja
puristi pienen ruumiin vasten rintaansa, peittäen sen muodon
suudelmilla.
Nähdessään lapsensa epätoivon, Lovisa virkkoi: "Takalon Elsa on köyhä
leski ja hänellä olisi kyllin kahdesta lapsesta, vaan hänellä on kolme.
Kolmas joutaisi sinulle".
"Minäkö toisen lapsen ottaisin? Ja leskikö hänen antaisi. Ei!
ottolapsesta en huoli", virkkoi Helena pudistaen päätään.
"Sinä et minua oikein käsitä. Tuo lapsi on äitinsä ja muiden tietämättä
tänne saatava ja tämä kuollut maan povehen kätkettävä. Kuka sitten voi
aavistaa, että lapsesi on kuollut?"
Kahdenkymmemen yhden vuotiaalta vaimolta tämmöisessä tilassa ei voi
odottaa suurta vastustelemista tuommoista neuvoa vastaan, varsinki kun
oma äiti on neuvonantaja.
Helenan silmissä leimahti toivon tuli, hän tarttui äitiään käsivarresta
ja sanoi: "Luuletteko asian onnistuvan?"
"Luulenpa kyllä", virkkoi Lovisa.
"Jos sinusta mun pitäisi erota sydänkäpyni!" virkkoi Helena ja taaski
itku salpasi häneltä äänen, kun hän katseli hengetöntä lastaan. Sitten,
toinnuttuaan, hän lisäsi: "Niin, niin. Esa ei saa tietää mitään
asiasta, eivätkä Pilveiset eikä kukaan muu kun te, äiti".
"Sinä siis, tyttäreni, käyt lapsen ottamassa?" virkkoi Lovisa. "Minä
kyllä sill'aikaa vartioin tätä pienokaista".
"Niin, minä käyn", sanoi Helena. -- "Mutta miten saan hänet pois äidin
vallasta?" hän hetken päästä lisäsi.
"Sun täytyy uhrata aikaa siihen", sanoi Lovisa. -- "Sun täytyy vaania
läheisyydessä niin kauan, kunnes leski menee ulos ja silloin siepata
lapsi".
"Minä lähden nyt heti matkalle", virkkoi Helena.
"Tee niin", sanoi Lovisa. "Mutta sun pitää nyt syödä".
"Ruoka ei mulle maistu", virkkoi Helena. Näin sanottuaan, hän teki
vähäiset valmistukset matkaa varten.
"Peittäkää kätkyt huivilla", käski hän äitiään. "Jos joku tulee; niin
luulee hän Valpurin nukkuvan. Oi nukkuos, armas pienoiseni, maailman
myrskyistä ja herää ijankaikkisuuden aamukoitteessa autuaitten
seurassa!"
Nyt Helena läksi matkalle. -- Hitaasti kului aika Lovisan mielestä.
Alinomaa hän katsahti vanhaan puukuoriseen seinäkelloon. Vähinki hasaus
teki hänet levottomaksi. Kaikeksi onneksi ei ketään käynyt Aumolassa
koko päivänä.
Yksinäisyydessään leski nyt mietiskeli, oliko hän tehnyt oikein,
neuvoessaan tytärtään ryöstämään toiselta hänen lapsensa. Vaan monta
puollustusta teolleen hän löysi: Helenan haikean surun, häpy, joka
häntä muka kohtaisi, ja vieläpä senkin seikan, että tuo ryöstö oli muka
hyvä työ leskelle, joka siten pääsisi elättämästä yhtä lasta. Päälle
päätteeksi voitiin tuolle leskelle lähettää vähän apuaki hänen
köyhyydessään. -- Näiden tekosyiden nojassa tuli Lovisan omatunto
täysin tyynnytetyksi. Kuinka usea maailmassa samalla tavalla
tukehduttaa ijankaikkisen varoittavaa ääntä!
Lovisa, samoinkuin Helena, oli iloissaan siitä, ett'ei Esa ollut kotona
onnettomuuden tapahtuessa. Usein ihminen iloitsee siitä, joka on
hänelle vahingoksi. Kuinka toisin olisi Helenan tulevaisuus
muodostunut, jos Esa nyt olisi ollut kotosalla! Hänen jalo luonteensa
olisi helposti antanut anteeksi tuon tapaturman, jonka Helena ensi
mielenkiihkossaan kuvaili itselleen rikokseksi ja häpeäksi ja jonka
salaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä
vähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia
onnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin
Helena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti
olisi siitä riippunut.
Ihmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain
kohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma,
josta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen
matkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää
lapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta
merkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat
ilmi.
Vihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa
näkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa.
Kumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän
rientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran
hän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku
selittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.
Jättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa
ja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa
toimeenpannaan ja miten ne menestyvät.