Se mökki, jossa Takalon Elsa asui, oli vanhanlainen, kallellaan oleva,
yhdellä ikkunalla, joka oli pari kyynärää korkea. Toinen yliruuduista
oli särkynyt ja sen sijaan oli pantu päreistä tehty, joka, jos ei juuri
"läpinäkynyt", kuitenkin suunnilleen "lämpymän piti". Mökin kylkeen
oli laudoista rakennettu etehisen-tapainen, jonka lattia oli kalteva
toiseen suuntaan kuin tuvan lattia.
Helena läheni mökkiä ei suorastaan sen edessä olevan niityn poikki
polkutietä, joka sinne johti, vaan läpi metsän, jonka liepeesen mökki
oli rakennettu. Varovasti hän astui askeleen eteenpäin, katseli
ympärilleen ja etenki mökkiin päin, kuunteli ja sitten rohkesi hän taas
astua askeleen. Levottomuus oli hänen poskilleen ajanut punaa, joka
vielä enemmän kaunisti hänen viehättävää muotoaan. Tässä astui
ikääskuin valon enkeli ensi askeleitaan lankeemuksen tiellä.
Lähellä mökkiä istui kahdeksan vuotias poika ja viisivuotias tyttö,
leikitellen kävyillä. Kumpiki olivat niin toimeensa kiintyneet kuin
ainoastaan lapset voivat olla, unhottaen kaikki ympärillään. Mökistä
kuului lapsen itku.
Tämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa,
että leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo
puolissa.
"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn,
jolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle.
"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi tytär.
"Sun kellokkaasi on nuppa, vaan katso mun kellokkaallani on sarvet".
Näin sanoen poika pisti kaksi hakoneulaa kellokkaalleen sarviksi.
"Onpa mullaki sarvet", sanoi tytär eli oikeammin sanoen, huusi ja
pisti, hänki, hakoneulat kellokkaan -- kävyn etupuoleen.
"Eipähän ole", huusi poika ja riisti sarvet tytön kävystä pois.
Nyt tyttö rupesi itkemään ja kun hän huomasi itkun liian vähän
kuuluvan, huutamaan. Samassa mökin ovi avattiin ja leski katsoi ulos
siitä.
"Taasko sinä Antti Sannaa kiusaat? Älä ole milläsikään; pääset äidin
kanssa Torvelaan".
Sanna hypähti ilosta ja alkoi hokea: "minäpä pääsen Torvelaan, minäpä
pääsen Torvelaan".
"Äläs, kelpo asia", sanoi Antti näennäisellä kylmäkiskoisuudella. "En
sinne tahtoisi päästäkään".
Hetken kuluttua leski avasi oven ja tuli ulos.
"Mene, Antti, kätkyen viereen ja jos pikku Suoma herää, niin liikuttele
kätkyttä ja laula, niin ehkä hän nukkuu uudestaan. En viivy kauan
kylässä".
Leski otti nyt Sannan mukaansa. Antti mulkoili hetken, jupisten: "Aina
minua vahdiksi pannaan" ja meni mökkiin.
"Miten nyt tuon pojan saan ulos?" virkkoi Helena "Hän on käynyt pari
kertaa Aumolassa ja tuntee mun".
Oli tosinki arveluttava kysymys, miten poika saataisiin syrjään
hetkeksikään, jos ei hän sattumuksesta lähtisi liikkeelle.
Sattumuksen täytyy tässä tulla avuksi.
Helena otti maasta kiven ja heitti sen mökin katolle, jota se kolisten
vyöryi alas.
Antti tuli kohta portaille katsomaan, mikä tuon kolinan matkaansai.
"Oletko Matti siellä? Tule sisään. Äiti ei ole kotona", virkkoi Antti.
Ei kuulunut vastausta. Antti läksi jupisten sisään.
Mitä Helenan nyt piti tekemän? Hän muisti voivansa matkia suden,
huuhkajan ja karhun ääniä. Hän siis pani toimeen pienet naukujaiset.
Antti taas hyökkäsi portaille ja huusi: "älä mua peijaa, Matti. Sinä
siellä olet". -- Mutta kuunneltuaan hetken noita ääniä, tuli Antti
siihen päätökseen, ettei Matti omannut tuommoista monipuolisuutta
luontaisen musiikin alalla.
"Tule esiin, vaikka oisit kuka", huusi nyt Antti urhoollisuudella,
joka, Helenan ymmärryksestä, oli hyvin laimea.
Mutta kun ei mitään näkynyt, alkoi Antin rohkeus kerrassaan sortua.
Hetken epäröityään hän läksi nopeasti astumaan, joka meno kohta muuttui
juoksuksi, Torvelaan äitiään käskemään.
Tuskin oli Antti nähtävistä kadonnut, kun Helena hyökkäsi mökkiin,
sieppasi lapsen kätkyestä ja kiiruhti metsään.
Pelästynyt lapsi heräsi ja alkoi huutaa. Helena ei uskaltanut pysähtyä,
ennenkun oli saapunut pitkän matkan päähän torpasta, jolloin hän
hengästyneenä istahti ja koetti saada lasta asettumaan. Lapsi vaikeni
hetkeksi ja Helena taas jatkoi matkansa. Hänen kätensä rupesivat
väsymyksestä hermottumaan; hiki vuoti hänen otsaltaan. Hän vaelsi
syrjäteitä ja onnellisesti hän karttoi kaikki ihmiset, jotka sinä
iltana olivat liikkeellä.
Kesä-illan hämärässä siinti jo tuolla etäällä Aumola. Vielä moniaita
hetkiä ja hengästyneenä sekä hiestyneenä ja tomuttuneena laski Helena
lapsen Lovisan syliin ja vaipui aivan väsyneenä tuolille.
Kotvan aikaa parkui tulokas, vaan asettui vihdoin ja nukkui. Silloin
Helena otti oman lapsensa, kääri sen valkeaan liinaan ja pani pienen
ruumiin arkkuseen.
"Lienee parasta heti viedä tämä kirkkomaalle?" kysyi Helena äidiltään.
"Tietysti", sanoi Lovisa. "Se on välttämätöntä".
Helena otti arkkusen kainaloonsa ja läksi astumaan kirkkomaalle.
Vapisevalla kädellä hän avasi sen portin ja astuttuaan kuolleiden
valtakuntaan, hän laski kalliin kantamuksensa maahan ja alkoi pienellä
lapiolla kaivaa maata vähän syrjässä kirkkomaan portista.
"Lapsi parka", Helena jupisi, "ilman papin siunauksetta minä sun lasken
maan povehen, vaan mun siunaukseni on ainaki yhtä harras kuin jonkun
papin. Sinä viaton ruusunen, joka ennen aikaasi lakastuit, sun tiesi
vie sun ikuisen valon lähtehille, vaan minä, poloinen, vaellan syvän
synnin liejussa. Oi, jospa sun haudan tuolla puolen edes etäältä nähdä
saisin!"
Helena kaivoi, kunnes oli ehtinyt 2 kyynärän syvyydelle. Hiki tippui
hänen otsaltaan. Hän polveusi nyt arkkusen viereen, luki pienen
rukouksen ja laski sitten arkun hautaan. Seisottuaan hetken, kädet
ristissä haudan edessä, hän vihdoin läksi hiljaa astumaan kotia päin.
Kaksi renkiä oli samana iltana tullut kotia niityltä, toinen
korjauttamaan viikatteen terää, joka oli mennyt poikki, sepän luona,
toinen parannuttamaan käärmeen pistosta erään tietäjän luona. Varhain
seuraavana aamuna he taas palasivat niitylle.
Viikon viime päivänä tuli Esa kotia. Kuinka iloinen hän oli,
sulkiessaan syliinsä lapsen, jonka isä ei hän ollutkaan! Valpuri, n:o 2
(tätäki lasta kutsuttiin Valpuriksi) oli hyvin edellisen näköön,
niinkuin, sivumennen sanoen, lapset siinä ijässä ovatki. Pienellä
vainajalla oli ollut luoma oikeassa olkapäässä, jota merkkiä Esa jonkun
ajan kuluttua, kun ryöstettyä lasta kylvetettiin, kaipasi. Lovisa
selitti asian niin, että hän eräällä syövällä nesteellä oli kolme iltaa
peräkanaa kuutaman valossa voidellut merkkiä, erään noidan neuvosta, ja
luoma oli kadonnut. Esa ei tätä pitänyt mahdottomana; hän tosin ei
uskonut noitien taitoa aivan suureksi, vaan arveli tuolla nesteellä
mahdollisesti olleen tuommoisen voiman. Sen enempää ei Esa sitä asiata
ajatellut, hänellä kun ei ollut mitään syytä epäillä nähneensä eri
lapsen palattuaan kuin sen, minkä hän mennessään oli nähnyt.
Lovisa ja Helena olivat nyt täysin rauhoitetut. Ei kukaan ollut nähnyt
Helenaa hänen ryöstöretkellään ja siis oli varmaa, ettei sen retken
johdosta mitään kulkupuheita syntyisi. Jonkunlaiset omantunnon vaivat
hiukan vaivasivat kahta vaimonpuolta, vaan ne saatiin kyllä
korjatuiksi. Olivathan murhe ja häpy poistetut, olihan tavallaan
armeliasuuden työ tehty tuota leskiparkaa kohtaan!