Kun Tapani heräsi, oli päivä melkein puolessa. Sofia tuli kohta
kahvinkeitosta ja kun hän astui kynnyksen yli, huokasi Tapani: "mikä
kumma uni!"
"Noo -- oh?" kysyi Sofia.
"No, se nyt oli aivan hullutusta. Ei kaikkia unia kehtaa kertoakaan",
mutisi Tapani haukotellen.
Sofia, joka alkoi peljätä, että Tapani oli nähnyt unta jostaki muusta
vaimonpuolesta kuin hänestä, herkesi nyt utelemasta Tapania ja näytti
tyytymättömältä.
"Rakas Sofia", virkkoi Tapani, joka suunnille arvasi Sofian mielen
juoksun, "minä näin unta Hannustamme vaan, ja -- uskotko -- Aumolan
Valpurista, että -- että he olivat pariskunta".
"Jaa -- hah -- Tiedätkö, että tuo unesi on ollut mulla hereilläki
mielessä", virkkoi Sofia, ojentaen kahvikupin miehelleen. "Emme voi
parempaa palkintoa avustamme pyytää, kuin että nuorista tulee
pariskunta. Me tulemme silloin liittoon pitäjän mahtavimman talon
kanssa ja Hannu saa periä Aumolan omaisuuden".
"Mutta siihen kuluu aikaa, ennenkun se liitto voi tapahtua", sanoi
Tapani. "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa voimme tomuksi muuttua ja
silloin Hitto ja perintö ei meitä ilahuta".
"Mutta varma tieto niistä voi meitä jo nyt ilahuttaa", väitti Sofia.
"Miten siitä voi tulla kysymyskään nyt vielä?" virkkoi Tapani.
"Siten, että nuorukaiset nyt jo kihlataan toisilleen", sanoi Sofia.
Tapani katseli tarkoin Sofiaa, ikäänkuin tarkastellen, olisiko hänellä
aivot aivan paikoillaan.
"Vaikka vaimoihmiset tavallisesti liikkuvat vähemmän kuin miehet, niin
he joskus tuntevat asioita paremmin kuin miehet", alotti Sofia, luoden
Tapaniin kellertävät silmänsä. "Ja he joskus kuulevat enemmän kuin
miehet. Minä tiedän Venäjällä olevan tapana, että ystävällisten
perheiden lapset jo piennä kihlataan toisilleen. Ja sitä tapaa sopisi
Suomessaki kerran koettaa; sopisipa hyvinki".
Tapani ällistyi, vaan ei julkaissut ajatuksiaan. "Minä siis pyydän
Valpurin Hannulle; siinä kaikki", virkkoi Sofia. "Pyydä vaan", sanoi
Tapani, joka tiesi, että kieltäminen el mitään vaikuttaisi. "Mutta
minäki ai'on pyytää jotaki". "Pyydä, pyydä", sanoi Sofia, "kunhan minä
ensin olen pyytänyt". Kun ei hän sen enempää kysellyt Tapanilta, ei
tämäkään ilmoittanut aikomuksiaan. Kumpiki odottivat huomispäivää, joka
oli pyhä, jolloin aikoivat lähteä Aumolaan.
Pyhänä heti jälkeen puolen päivän otti Tapani su'an laatikostaan ja
verkatakin ullakosta ja rupesi puhdistamaan takkiaan. Sitten hän
asettui kahvikupinsuun kokoisen peilin eteen, joka riippui akkunan
välipuitteessa ja suki hiuksiaan hyvin huolellisesti. Tämän tehtyään
hän, su'an toisella puolella, jossa myös oli harjaksia, kihnutteli
saappaitaan sillä kiiltovoiteen jäännöksellä, joka vielä oli jäljellä
suan harjaksissa. Sofia voiteli hiuksensa kerma-öljyllä, puki ylleen
punarantuisen hameen ja viheriän nutun sekä ruskeankeltaisen huivin ja
oli tässä puvussa hyvin "silmäänpistävä".
Nyt mentiin rantaan. Tapani sysäsi venheen maalta, asettui tuhdolle ja
antoi Sofian mennä perää pitämään. Hannu pantiin venheen pohjalle.
Samassa kulki Luopion isäntä ja emäntä ohitse. "Aiotteko meille?" kysyi
Sofia äänellä, joka odotti kieltävää vastausta.
"Emme suinkaan", virkkoi Luopion emäntä, joka vähän närkästyi ja,
tämmöisissä tiloissa niin tavallisella kohteliaisuudella, pisti pienen
valheen. "Mihin matka?"
"Aumolaan", vastasi Sofia ja kuiskasi samassa Tapanille: "Pyydetään
heidät mukaan -- vieraiksi miehiksi".
"Tehdään niin", virkkoi Tapani.
"Lähtekää Aumolaan", sanoi nyt Sofia hyvin ystävällisesti. "Joskopa
lähdemme", sanoi Luopion isäntä. "Eipä tuolla ole nykyisin käyty".
Luopion väki "kiipesi" nyt venheesen, johon asetettiin lauta keskelle.
Luopion emäntä nosti Hannun venheen pohjalta, kohotti hänet ilmaan ja
suuteli sitten häntä. Emäntä oli tylleröinen, pienillä, vilkkailla
silmillä, erittäin perehtynyt kaikkiin pitäjän kulkupuheisin, sen tiesi
kukin, vaikka hän aina vakuutti ei tietävänsä mitään ja suuresti
kummasteli sitä, jota jo ennen oli kuullut. -- Luopion isäntä oli pitkä
ja laiha, toimelias mies, hyvänpuoleisella järjellä, joka elämänsä
päämääräksi oli asettanut: kohota arvossa. Hän piti siis suurimpana
onnenaan saada seurustella rovastin, pastorin ja nimismiehen sekä Esan
kanssa, joka oli pitäjän etevin talokas. Samassa määrässä kuin hän
osasi näitä palvella, vaati hän kunnioitusta alapuolellaan olevilta,
joita kohtaan ei hän puoleltaan katsonut tarvitsevansa noudattaa
sanottavaa kohteliaisuutta.
Ilma oli kesäinen. Edellisen päivän sateen jälestä oli luonto virennyt.
Venheessä istujat katselivat mielihyvällä milloin joen töyräitä, jotka
jo alkoivat viheriöidä, milloin auringon paisteessa kimaltelevaa joen
pintaa, jota pienoinen venhe nopeasti kynti, jättäen jälkeensä
hopeanhohtavan vanan ja sen syrjille airojen matkaansaamat poreet.
Kohta oltiin Aumolan rannassa. Esa ja Helena istuivat kiikkulaudalla,
koivujen suojassa. He tulivat vieraita vastaanottamaan. Sitten
asetuttiin, vierasten pyynnöstä, kiikkulaudalle, nauttimaan raikasta
ilmaa.
Esan isä tuli nyt kartanon poikki tervehtimään vieraita. Hän siimaili
Pilveisiä heidän avustaan ja kysyi oliko Esa heitä jo jotenki
palkinnut, niinkuin asia vaati.
"Minä olen heitä käskenyt ilmoittamaan, mitä haluaisivat palkinnoksi",
sanoi Esa.
"Suurin palkintomme on, että ystävyytemme pysyy lapsissamme", virkkoi
Sofia. "Johtuu mieleeni Tapanin uni. Kerropa, Tapani, miten se oli".
"Tiedäthän tuon itseki kertoa", sanoi Tapani, joka ei katsonut voivansa
kyllin sopivassa valossa esitellä tuota merkillistä unta.
"No, lyhyesti sanoen", alotti Sofia. "Oli asia niin, että Tapanista
tuntui kuin lapsemme olisivat olleet pariskunta (Tietysti he unissa
olivat täysikasvuiset.) Minä tulin tuosta unesta syvästi liikutetuksi.
'Se on Herran sormi', minä ajattelin ja vieläkin ajattelen. Kun siis
sinä, Esa, olet luvannut täyttää jonkin pyyntömme, niin minä pyydän
itseni ja mieheni puolesta: suo lasten saada toisensa".
Kaikki, pait Pilveiset, katselivat toisiaan katsannolla, jossa totisuus
oli kuin ohut kuori, jonka nauru uhkasi joka hetki puhkaista.
Hannullaki oli ruohikolla hyvin lysti, kun hän veti Aumolan koiraa
hännästä.
"Mulla ei ole vastaan, että he saavat toisensa", sanoi Esa, "jos he
kahdenkymmenen vuoden kuluttua tahtovat toisensa".
"Vaan mun toivoni on, että he nyt heti kihlataan toisilleen", virkkoi
Sofia katsellen kuin sotilas, kun tämä kuulee komennettavan: painetti
alas! "Venäjällä vanhemmat usein kihlaavat pienet lapsensa toisilleen
eivätkä Venäläiset ole typerämpiä kuin mekään".
Esan muodossa ilmestyi jotenki selvästi tytymättömyys. Luopion emäntä
nykäsi Helenaa hiasta ja kuiskasi: "Tämä on aivan kummallista -- älä
pelkää -- en sanaakaan hiisku tästä asiasta. Kyllähän minä olen paljon
nähnyt, vaan minussa pysyykin paljo".
Sofia odotti vastausta Esalta, vaan kun tämä ei mitään ääntänyt, hän
sanoi Tapanille: "Me vaivaamme Esaa pyynnöllänne emmekähän voi sen
täyttämistä vaatiakaan, sehän oli vaan suullinen lupaus ilman vieraitta
miehittä, sillä oman talon väki ei saa todistaa".
"Niin", sanoi Tapani, "vaan myönsihän Esa äsken näiden kuullen, että
hän on kehoittanut meitä ilmoittamaan, mitä haluaisimme palkinnoksi".
Helena astui nyt Esan luo, silitti hänen ohimoitaan ja sanoi: "Minä
toivon, ettei tuosta onnettomuus seuraa, jos lupaamme Valpurimme
Hannulle".
"Tuommoiset lupaukset ovat jotensaki järjettömiä", jupisi Esa. "Appa he
eivät mieltyisikään toisiinsa. Se ainaki on välttämätön ehto
onnelliseen avioliittoon ja sillä välipuheella minäki suostun Sofian
ehdoitukseen".
"Täysi suostuminen tai suora kielto", virkkoi Sofia. "Kolmatta en minä
korviini ota. Syö sanasi, jos haluat, Esa. Sinä käskit pyytää jotain,
vaan et sanonut: pyydä ehdoilla".
"Siinä on muija, joka puolensa pitää", sanoi Esa, jota Sofian
johdonmukaisuus hiukan huvitti, jospa närkästyttikin. "Mutta
tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatkin toisiaan".
"Nuoret ihmiset naimisijässä eivät tavallisesti vihaa toisiaan", sanoi
Sofia. "Jos niin on, niin löytyy siihen joku ulkonainen syy ja
semmoiset syyt minä lupaan pitää ulohtaalla lapsistamme, niin että
rakastavat toisiaan kaikesta sydämmestään".
Luotuaan silmänsä Helenaan, virkkoi Esa. "Minä olen aina pitänyt
kunnianani pysyä sanassani. Minä siis suostun pyyntöösi, Sofia. Mutta
muista, että edesvastaus lankeaa sun päällesi, jos tämä liitto vie
onnettomuuteen, josta Herra varjelkoon".
"Yhtä hartaasti kuin sinä, Esa, toivot Herralta apua tässä asiassa,
yhtä hartaasti minäki sitä toivon", sanoi Sofia ja pyyhki silmiään,
jotka kyllä olivat kuivat.
"Tämä on hyvin liikuttava hetki", sanoi Tapani, ajatellen samassa: "en
minä kehtaa pyytää mitään".
"Näin kummallisia en ole nähnyt enkä kuullut", sanoi Luopion emäntä.
"Eipä sillä, että minä juuri paljon näen ja kuulen. -- Nuo nuoret,
viattomat lapsiparat! Ja tuossa on ylkä!"
Hän rupesi muka itkemään, vaan kun Esa sanoi: astukaamme nyt sisälle,
siellä jotaki suuhun saatanee, niin Luopion emännän kyyneleet palasivat
samaa tietä kun olivat tulleet, niin ett'ei ainoatakaan pisaraa näkynyt
silmännurkassa.
Sisällä nyt yleisesti vallitsi hyvä tuuli. Siellä syötiin ja siellä
juotiin ja Sofia nosti pienen Valpurin kätkyestä ja suuteli häntä ja
samoin teki Luopion emäntä, vakuuttaen, ettei hän koskaan ollut nähnyt
niin suloista lasta (niinkuin moniailla on tapa sanoa.) Ja Tapani
silitteli takkinsa liepeitä ja väänteli itseään tuolilla ja puheli
tulevaisuudesta ja Luopion isäntä sanoi, että Pilveiset olivat erittäin
järkeviä, kun halusivat miniätä ylempää kun itse olivat. Helena
kuunteli hymysuin näitä ylistyksiä, ollen iloinen, kun näki Esanki
hyvällä tuulella.
Kun vihdoin kesäkuun aurinko vaipui metsän taa, läksi iloinen seura
Aumolasta, aavistamatta, mitä läheisimmässä tulevaisuudessa oli siellä
tapahtuva.