Oli muuan noita Pohjolan valoöitä, joiden omituista suloa eteläiset
maat eivät voi aavistaa. Linnut olivat hetkeksi vaienneet laulustaan,
paitsi laulurastas, joka viitikossa ihastuksen sekaisella surulla
lauloi Pohjolan kesän suloutta ja lyhyyttä.
Ihmislapset olivat levottomasta hyörinästä vihdoin vaienneet lepohon.
Sofia, Pilveisen emäntä, oli pari tuntia nauttinut vähemmän levollista
unta, kun hän äkkiä heräsi, kuullen koiran, Hallin, haukkuvan. Sofia
herätti miehensä ja käski hänen mennä katsomaan, mitä koira haukkui.
Näin valoisana aikana ei ollut varkaita, kaiken todenmukaisuuden
mukaan, liikkeellä.
Tapani nousi, hieroen silmiään makean unen jälestä ja meni pihalle.
Halli istui joen töyräällä, vaan ei enään haukkunut, katselihan vaan
virtaan. Tapani, luodessaan silmänsä vettä kohden, näki kaikenlaisia
esineitä, niinkuin halkoja, airoja, lautoja, aidaksia, heinätukkoja,
tuohta j.n.e. lillivän virtaa alas. Maalle vedetyn venheen perää vasten
loiskuivat virran väreet ja osittain tätä ääntä, osaksi noita outoja
esineitä Halli oli haukkunut. Kun se näki isäntänsä, juoksi se hänen
luo, veti häntä hampaillaan takin helmoista rantaan päin, vikisi ja
haukuskeli hiljaa, vaan Tapanin kieltämisen johdosta se lopetti nuo
mielenosoitukset.
Tapani kiiruhti pirttiin herättämään renkiään, joka ajahutteli pirtin
seiniä korsauksillaan; he riensivät yhdessä rantaan ja vetivät venheen
ylemmä. Sitten he istuivat törmälle katsomaan tulisiko tulva äkkiä
lisääntymään.
Hiljaa, tasaisesti, vastustamatta laajenivat Vellamon valtakunnan
rajat. Niinkuin nuorukaisen rinta oudoista tunteista paisuu, kun hän
kasvatuksen ja lukemisen pakosta löysätään, niin nyt virta, luotuaan
yltään jäiset kahleensa, alkoi paisua.
Tämä oli jotaki ylevätä, vaan samassa myöskin oli vaara tarjona.
Peljättävä on elementtien voima. Kauhea on valkea, taistellessaan
tulipunaisessa manttelissaan, ahnaalla kielellään ahmien saalistaan ja
samalla jo urkkien uutta. Kellon läppäykset, torven toitotukset,
romahtavat rakennukset ja ihmisten huudot ilmoittavat kyllin ilmoille,
että hätä on käsissä.
Kuitenki valkean uhka, jos se aikoinaan huomataan, voidaan rajoittaa.
Aivan erilainen vihollinen on vesi. Se ei herätä melua, sillä jos sen
tuhontuottava tulo kuinkaki aikoinaan huomataan, ei sitä voida estää.
Se kohottaa kostean povensa ja hiljaa se sulkee kylmään syleilykseensä
ihmisen ahkeruuden työt kymmenien peninkulmien laajuudelta samalla
hetkellä.
Sofia alkoi jo kaivata miestään ja vähemmin peljäten, oliko joku
onnettomuus häntä kohdannut (jota hän ei uskonut), kun katsoakseen,
mihin hän oli joutunut ja kenen seuraan, puki Sofia hiukan yllensä,
avasi oven ja astui portaille. Silloin hän näki Tapanin istuvan mäellä
rengin vieressä.
"Tännekö ai'ot yöksi jäädä?" kysyi Sofia äänellä, johon hän koetti
saada jonkun prosentin kohteliaisuuttaki sekoitetuksi. "Katso luontoa!"
virkkoi Tapani, ojentaen kätensä virtaa kohden. "No niin", sanoi Sofia.
"Tulva ei voi meitä vahingoittaa".
"Ei meitä", kertoi Tapani. "Mutta Aumolassa voi vaara olla tarjona".
"Aikoisitko sitten apuun lähteä?" kysyi Sofia hiukan ivaavasti.
"Ihmisen velvollisuus on auttaa lähimmäistään", virkkoi Tapani.
"Se on totta", virkkoi Sofia lisäten itsekseen, "varsinki jos autetut
ovat auliita korvaamaan vaivamme". Sitten hän, hetken mietittyään,
virkkoi, "voithan mennä apuun".
Tapanin silmissä ilmestyi suuri tyytyväisyys, jonka Sofia katsoi
tarpeelliseksi pitää kohtuuden rajoissa lisäämällä: "minä tulen
mukaan".
Arvoisa pariskunta astui nyt sisälle lisäämään vaatteita ylleen.
"Nyt yösydännä piti liikkeelle lähdettämän!" morisi renki Antti,
katsellen vihaisesti meneviä. "Ja akka mukaan! Tietysti tarvitsee pässi
paimenta!"
Hän meni pirttiin. Hetken kuluttua tulivat Tapani ja Sofia ulos. Pieni
Hannu oli uskottu piian huostaan.
"No, mihin Antti-toljake katosi?" kysäsi Sofia.
"Pirttiin tietenki" jupisi Tapani ja astui pirttiä kohden.
Sofia seurasi häntä. Kun Tapani avasi pirtin oven makasi Antti
vuoteella ja vaikeroi, väännellen ruumistaan.
"Mitä möliset?" vinkasi Sofia. "Ylös heti!"
"Mutta on niin kauhea poltto sydänalan paikoilla", änkytti Antti. "Se
on aivan turvonnut".
"Kyllä minä sinun turvotan", virkkoi Sofia. "Minä noudan tallista
ruoskan ja jos et --."
"Oih!" huusi Antti ja nousi vuoteeltaan. "Vieläkö kipeää
pieksettäisiin! Ei, sitä en tosiaan siedä. Ennen tahdon hengen
hieverinä vetää luuni eteenpäin, vaan syyttäkää sitten itseänne, jos
jotaki seuraa".
"Jos jotaki seuraa!" kertoi Sofia, "mutta minä tiedän, ettei mitään
seuraa, ei juuri mit'ikään".
Nyt laskeutiin rantaan, lykättiin venhe vesille ja Tapani istui perään,
Sofia keskelle ja Antti airoille asettui. Kuljettiin rantaa ylöspäin
jonkun matkaa ja sitten poikki joen Aumolan rantaan.
Sauna tässä rannassa oli jo veden vallassa. Tapani laski venheen saunan
ovelle ja tirkisteli sisään ra'ollaan olevasta ovesta.
"Jumala paratkoon!" huudahti Tapani. "Saunan lavalla makaa mies."
"Mies?" kysäsi Sofia. "Miksi mies siellä makaa?" "Luulenpa -- oikein --
Esan isähän tuo on".
Tapani oli oikeassa. Esan isä, joka hyvin rakasti lämmintä, oli
kylpemisen jälkeen mennyt saunan lavalle maata. Kevätpuoleen kun
huoneita ei sanottavasti lämmitetty, oli tuommoinen lämpö
harvinaisuutensa vuoksi tavallista suloisempi.
Vesi oli jo kahden kyynärän korkeudelta peittänyt saunan lattian.
Lavalle ei ollut vedenpinnasta kuin kyynärä. "Tulkaa pois, muudoin
hukutte!" huusi Sofia.
Vanhus heräsi, hieroi silmiään ja kääntyi tulijoihin päin. Nyt hän
säpsähti niin, että oli lavalta alas vyörymäisillään.
"Herra siunatkoon", huusi hän. "Tulvako nyt on?"
Tapanin täytyi venheestä astua veteen, sillä venhe ei mahtunut saunan
ovesta sisään. Vanhus otti nyt Tapanin kaulasta kiinni ja tämä kömpi,
kuin Aineias Troijan häviön jälkeen, pois surman suusta.
Nyt kiiruhdettiin herättämään talon väkeä.
Pian olivat kaikki jalkeilla. Aittoja ruvettiin tyhjentämään. Jauho- ja
jyväsäkkiä kannettiin pihalle. Vesi oli jo tunkenut alimmaisen aitan
ovesta sisään. Kohta jo toisenkin aitan lattia oli veden alla.
Aamupuoleen alkoi vihdoin tulva asettua. Se seisoi useita tuntia
samalla korkeudella ja alkoi sitten vihdoin laskea.
Kun kaikki onnellisesti oli saatu pelastetuksi, käski Esa kaikki
pirttiin pienelle puolelle, jossa virvoituksia tarjottiin. Palvelusväki
asettui sitten levolle. Tapani ja Sofia vielä hetkeksi jäivät
pakinoimaan.
"Minun on mahdotonta sanoa", alotti Esa, "kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa olen teille".
"Siitä ei ole puhumista", virkkoi Sofia. "Emme ole palkan vuoksi
auttaneet, vaan ainoastaan ystävyyden vuoksi".
"Sen arvaan", virkkoi Esa. "Vaan jotenkin haluan teitä palkita.
Sanokaa, kuinka voin teille kiitollisuuteni osoittaa".
"Hm. -- Sinä olet aina niin hyväntahtoinen ja kun sinä palkitset, niin
palkitset kelpo lailla, niin sanovat kaikki ihmiset", virkkoi Tapani,
silitellen sormillaan lakkinsa reunaa. "Mutta me emme tahdo mitään
palkkaa".
"Niin tosiaankin, me emme tiedä mitä edes tahtoisimme", lisäsi Sofia.
"Mutta jos jonkun päivän kuluttua joku toive mieleemme johtuisi, niin
tahdomme sen hyväntahtoisuutesi vuoksi ilmaista. Vaan päätoiveemme on,
että ystävyys välillämme säilyy".
Kun nyt sydämmelliset jäähyväiset oli sanottu, läksivät Pilveiset
Aumolasta.
Tapani ja Sofia olivat varsin hyvällä tuulella, vaan Antti tirkisteli
synkästi eteensä. Aamuaurinko oli jo kohonnut hyvän matkaa taivahalle,
kun Pilveiset asettuivat levolle. -- Tapani ja Sofia tuumailivat hiukan
palkinnoita, vaan säästivät enemmät mietteet huomiseksi ja vaipuivat,
väsyneinä vaivoistaan, syvään uneen.