M:n pitäjä on kauniimpia Pohjanmaalla, jota, verraten Suomen muihin
maakuntiin, mielitään moittia jonkinmoisesta yksitoikkoisuudesta.
Valtava joki saarineen ja lisäjokineen, sekä pari isompaa mäkeä, joista
näkyala varsinki illoin ja aamusin on viehättävä yli tuon laaksossa
olevan kirkonkylän, antavat tälle paikkakunnalle vaihtelevaisuuden,
jommoista ei likiseuduilla tavata.
Alhaisella joen äyräällä sijaitsee Aumolan talo. Rakennusten koko,
korkeat akkunat, valkaistut uuninpiiput katolla ynnä komea portti
kahden päärakennuksen välillä: kaikki osoittaa omistajansa mahtavuutta.
Kolmekymmentä raavasta, kuusi hevosta ja lukuisa lammaslauma ovat
eläviä esimerkkejä tästä talon vankkuudesta.
Talon ympäristöt ovat jotenki kauniit. Isot koivut, joiden kyljissä
usean Manalle menneen nimi säilyy, ympäröivät taloa kolmelta puolelta.
Etempänä joesta kohoaa vankka kuusimetsä, jota, kesä-illan tyyneydessä,
käen kukunta ja rastaan sointuvat suruliverrykset kajahuttavat.
Mieluisasti kääntyy katsojan silmä tuonne joelle, varsinki kun se
rasvatyynenä loistaa laskevan auringon valossa ja sorsaparvi äänetönnä
lipuu riippakoivujen ja leppien varjostamaan lahteen joen toisella
puolen, tai kun sen pinta värähtelee hopeanhohtavana vienon tuulosen
puhaltaessa ja jono "kolmilaitoja" täysissä purjeissa kulkee ohitse.
Aumolan isommassa rakennuksessa on, porstuaan tullessamme, oikealla
kädellä kaksi isohkoa kamaria, vasemmalla iso pirtti, jonka takana myös
on kaksi kamaria. Pirtissä on iso takka, jossa loimottava valo pimeänä
aikana niin ystävällisesti valaisee pirtin tummia seiniä ja valkoista
lattiaa; veistinpölkky, kehruurukki, kangastuolit, pitkä pöytä, rahit
y.m. tavalliset nähtävät talonpojan pirtissä ja uunin päällä tuo
pohjoismaiden asukasten paratiisi, jossa ruotivanhus venyy pitkää
pituuttaan yhtä onnellisena kuin lazarooni päivänpaisteessa kirkon
portailla jossaki Italian kaupungissa.
Kamarit porstuan oikealla puolen ovat vieraita varten. Seinillä riippuu
kuvia, moniaat esitellen, vähemmän onnistuneessa muodossa, Vanhan
Testamentin tapahtumia, toiset kuvaillen mainioita henkilöitä historian
alalta, vielä toiset sisältäen onnentoivotuksia isäntäväen häiden
ajalta, jotka tilattua on tehnyt joku runollinen luonne markasta tai
puolestatoista kappaleen, teksti reunustettuna kukkaruukuilla,
enkeleillä j.n.e.
Pienellä puolella eli pienemmässä rakennuksessa on porstuan toisella
puolen iso maitokamari viidellä hyllyrivillä, täynnä valkoisia
hulikoita, jotka sisältävät Kekrin antimia. Toisella puolen porstuaa on
pirtti ja kaksi kamaria, toinen vanhan emännän asuinhuone, toinen
"romukamari".
Luokaamme nyt silmäys isäntäväkeen tässä talossa.
Aumolan isäntä -- Esa -- oli, kertomuksemme kun alkaa --
30-vuotias. Hän oli ruumiiltaan roteva, mustaverinen, rokonarpinen,
käytöksessään arvoisa ja ystävällinen. Vaikka hän pääasiallisesti
piti itseään maanviljelijänä, ei hän ollut ensinkään laiminlyönyt
henkensä vaurastumista lukemisen kautta ja täten luonnolliselle
teräväjärkisyydelleen hankkinut melkoisesti pätevän tieteellisen
perustuksen ja sisällön. Nämät edut yhdistettyinä luotettavaan
luonteesen, kohottivat Esan ylemmä vertaisiaan pitäjäässä. Tämä etevyys
ei voinut olla herättämättä kateutta useissa, joita Esa esti
kunnallisella alalla ensimäisinä ilmaantumasta. Huhuja pantiin
liikkeelle hänestä e.m. että hän katovuosina oli myynyt viljaa hyvin
kalliista hinnasta ja armottomasti "nylkenyt" köyhiä. Ei ole
kieltäminen, että näissä huhuissa oli osaksi perääki: että Esa
katovuosina jyväkauppansa kautta oli rikastunut, vaan ei hän siltä
ollut köyhiä nylkenyt, vaan päin vastoin useille heistä ilmaiseksi
lahjoittanut viljaa.
Kumppanikseen elämän huolissa ja iloissa oli Esa valinnut erään ison
talon tyttären, joka myös kauneutensa kautta oli tyttönä ollessaan
kosolta ko'onnut kosioita ympärilleen. Helenalla olivat hienot kasvojen
piirteet, solakka vartalo ja miellyttävä käytös. Näistä ulkonaisista
eduistaan ei Helena osoittanut olevansa tietämätön; tahtoivatpa moniaat
syyttää häntä ylpeydestä. Hänen käytöksessään useita kohden ilmestyiki
jonkinmoinen ylpeys, vaan tämä ylpeys ei perustunut noihin ulkonaisiin
etuihin, vaan siihen, että Helena ei voinut olla julkisesti
osoittamatta ylenkatsettaan kaikenlaista ahdasmielisyyttä vastaan,
ilmestyipä se sitte kauniissa tai rumissa, rikkaissa tai köyhissä.
Muutoin Helena oli hyväsydämminen, varsinki köyhiä vastaan.
Viisi viikkoa ennen kertomuksemme alkua oli tälle pariskunnalle
syntynyt perillinen, jolle kasteessa pantiin nimeksi Valpuri.
Lovisa -- Helenan äiti -- oli, lapsensa kun naitiin, muuttanut
Aumolaan, sillä häneltä oli mies kuollut viisi vuotta sitten.
Miesvainajansa kanssa Lovisa ei ollut elänyt aivan kehuttavan
onnellisesti, sillä mies oli ollut erittäin itara, josta syystä Lovisa
ainoastaan petollisuudella oli saanut hankituksi itselleen
välttämättömimmät tarpeet. Vähitellen oli Lovisa tullut vakuutetuksi
siitä, ettei valhetteleminen ja petollisuus olleet mitään moitittavia
puolia, kun muka pakosta tapahtuivat. Lovisa oli ulkomuodoltaan
pulskannäköinen, mieleltään iloinen ja vasta 45 vuoden ikäinen.
Perheesen kuului vielä Esan lähes 70-vuotias isä, joka vietti
vanhuutensa päivät poikansa luona. Vanhus ei vähän ylvästellyt poikansa
etevyydestä, jonka hän, jotenki suotta, piti perintönä itsestään. Esan
ylevä mieli ei kuitenkaan tullut loukatuksi siitä, että vanhus silloin
tällöin julkisesti puhui siitä, "mikä Esa nyt olisi ilman semmoisetta
kasvatuksetta, kun hän, (E), oli nauttinut", josta, sivumennen sanoen,
ei ollut liioin kerskailemista.
Vähän alempana joen varrella kuin Aumola ja sen toisella puolen näemme
korkealla joen töyräällä talon, joka kaikissa suhteissa oli edellistä
vähäpätöisempi. Pilveisen talo maalaamaton, kun Aumolan talo oli
punaiseksi maalattu eikä siinä ollut kun yksi päärakennus viidellä
akkunalla joelle päin.
Pilveisen isäntä, Tapani, oli Esaa 2 vuotta vanhempi. Hän oli
lyhytläntä, sievännäköinen mies, erittäin huolellinen pukunsa ja
ulkonaisen siisteytensä suhteen. Kylään mennessään hän harjasi
hiuksensa erittäin huolellisesti ja puhdisteli vaatteitaan, nykkien
niistä hyppysillään villan hiutaleita ja muuta tarttuvaa sekä
silitellen niitä vuorotellen su'alla ja kastetuilla sormenpäillä.
Liikunnoissaan Tapani oli hyvin säännöllinen: käveli sysäämällä
sivujaan vuorotellen eteenpäin ja väännellen ruumistaan. Hänen
puheessaan ilmestyi myöski joku ruuvimaisuus, jota hän keskusteluissaan
vaimonsa kanssa, läheisen tuttavuuden vuoksi, ei katsonut
tarpeelliseksi aina noudattaa. Vaimoihmisiä Tapani aina silmäili
suurella tunteellisuudella, josta hänen arvoisa vaimonsa ei ollut
miehelleen kiitollinen. Koska tämä "parempi puolisko" Tapania tahtoi
joskus liianki ankarasti aisoissa pitää, niin Tapani, kostaakseen,
mulkoili ja puhutteli naisia "kaikesta sielustaan ja mielestään",
pitäen tämmöistä menettelyä terveellisenä vastapainona vallanhimoiselle
vaimolleen. -- Muutoin Tapani oli siisti mies: ei juonut, ei edes
tupakoinut. Tapanin arvoisa puoliso -- Sofia -- oli pitkä ja hoikka, ei
ruma eikä erittäin kauniskaan (Tapanin arvostelun mukaan). Hänen
kellertäväin silmäinsä iskut osoittivat, mikä päättäväisyys asui
hänessä. Sofian äiti oli hääiltana sanonut Tapanille: "suoloista ei
sinulle tule puute, kun Sofian saat", johon lohdutukseen Tapani hiukan
ylimielisesti oli vastannut: "minä pidänki suolasta". Palvelusväki
tunsi kyllä, ett'ei ollut kissanpoika niskassa, kun Sofia heitä joskus
kosketteli ja Tapanikin tavallisesti alistui vaimonsa valtikan alle.
Joskus hän kuitenkin piti puolensa, jolloin vähäinen perhekohtaus,
"elämää täynnä", suoritettiin, joka päättyi joko niin, että Tapani sai
pari ankarata korvapuustia tai niin, että hän uhkasi hakea paremman
akan, ja tosiaanki lähti karkuun, jolloin Sofia lähti häntä
palauttamaan ja torumalla sekä itkemällä sai Tapanin kotiinpäin
kääntymään. Sitten sovittiin vakuutuksilla, että "tämä oli viimeinen
kerta", koko ilmoitus kuitenkin oli vielä vähemmän luotettava, kun
silmänkääntäjien y.m., kosk'ei nuo viime kerrat olleet pari tai kolme,
vaan lukemattomia.
Tapanilla ja Sofialla oli yksi poika, Hannu, joka kertomuksemme
alkaessa alotti toista ikävuottaan.
Noin kolme virstaa Pilveisten talosta ylöspäin jokea eikä juuri sen
varrella asui pari kertomuksemme päähenkilöä. Takalon torpasta oli
puoli vuotta sitte kuollut mies, joka jälkeensä jätti lesken ja kolme
lasta. Nuorin lapsista, joka kertomuksessamme on valtaava hyvin
tärkeän sijan, oli, kertomuksemme alulla viisi viikkoinen, vanhin
kahdeksanvuotias ja keskimäinen viiden vuoden vanha. Kaksi lasta oli
kuollut. Leski -- Elsa -- oli kolmenkymmenen ijässä, jotenki tavallinen
sekä ruumiin että sielun puolesta. Elävä mieliala johti hänet
usein puhelemaan enemmän kuin tarve vaati ja kun hänen muistinsa
joskus petti, puheitaan korjailemaan, joka tapa vähensi niiden
luotettavaisuutta, niin että löytyi pilkkasananparsi: "ta'attu kuin
Takalon Elsan puhe". -- Lesken varat olivat vähänlaiset, vaan hän oli
tytyväinen tähän vähäänki.
Kertomuksessamme ilmestyy useita muita henkilöitä, kuin yllämainitut,
vaan, ollen sivuhenkilöitä, emme katso tarpeelliseksi niitä ennakolta
esitellä.