Syyskuun loppupuoli oli kun toinen kesä, vähän surumielisempi vain. Se
oli tänä vuonna todellakin niin kaunis, että, jollei kuihtuneita lehtiä
olisi ollut, joita synkkänä sateena tielle putoili, olisi luullut
olevansa iloisessa kesäkuussa. Puolisot, sulhaset, rakastajat olivat
tulleet, ja joka paikassa iloittiin toista rakkauden kevättä...
Viimeinkin eräänä päivänä ilmoitettiin, että toinen myöhästyneistä
Islannin laivoista näkyi merellä. Kumpiko?...
Kohta kokoontui rannalle joukko naisia, äänettöminä, huolestuneina he
odottivat.
Gaud, vavisten ja kalpeana, oli siellä myöskin, Yanninsa isän vieressä:
-- Minä luulen, vanha kalastaja sanoi, minä luulen varmaan, että ne
ovat he! Punainen juova ja märssypurje on samanlainen kun heillä. Mitäs
arvelet, Gaud tyttöseni?
-- Ei olekaan, ukko virkkoi äkkiä masentuen, me olemme sittenkin
erehtyneet, puomi ei ole samanlainen, ja heillä on toisenlainen mesani.
Tällä kertaa he eivät vielä tule, se on "Maria-Jeanne". Mutta nyt ne
tyttöseni eivät voi kauvan viipyä enää.
Ja päivä kului toisensa perästä ja yö tuli aina oikealla ajallaan
järkähtämättä.
Gaud yhä pukeutui juhlapukuunsa ikäänkun mieletön, hän pelkäsi näyttää
haaksirikkoutuneen vaimolta, ja oli joutua epätoivoon, kun muut häntä
kohtaan näyttivät sääliviltä ja salaperäisiltä, hän katsoi poispäin,
jottei sattuisi kohtaamaan noita katseita, jotka häntä jäätivät.
Nyt oli hän ottanut tavaksi joka aamu mennä Pors-Evenin korkealle
äärimäiselle niemelle, ja meni sinne aina Yannin kotitalon
takapuolitse, jottei äiti ja pienet siskot häntä näkisi. Hän meni
aivan yksin Ploubazlanekin uloimmalle niemekkeelle, joka peuransarven
kaltaisena pistää harmaasen Kanaaliin, ja siellä hän istui koko päivän
yksinäisen ristin juurella, josta näki yli kaukaisen, aavan meren.
Kaikilla meren rannikon kallioisilla niemillä on semmoisia
graniittiristiä, ne ikäänkun rukoilevat armoa, ikäänkun koittavat
lepyttää tuota suurta, liikkuvaa, salaperäistä, joka vetää ihmisiä
luokseen, eikä anna heitä takasin, ja mieluimmin se vielä ottaa
voimakkaimmat ja kauneimmat.
Pors-Evenin ristin ympärillä oli ikuisesti vihannoiva kenttä, se oli
täynnä ajonc-pensaita. Ja täällä ylhäällä oli meri-ilma aina puhdasta,
tuskin tunsi merihauran suolaisen hajun, ilma oli täynnä syyskuun
vienoja tuoksuja.
Kaukana näkyivät toiset niemet, toinen toisensa takaa; Bretagnen maa
loppui ikäänkun teräviin kärkiin, jotka pistivät meren tyyneen pintaan.
Likempänä rantaa kalliot saivat meren pinnan väreilemään, mutta
ulompana ei mikään enää häirinnyt sen kirkasta peiliä; kuului
vienoa, hyväilevää ja samalla rajatonta kuohuntaa, joka tuli lahtien
pohjukoista, Ja kaukaa katsoen se näytti niin tyyneltä, niin
lempeältä. Suuri, sininen meri, Gaosien hauta, pysyi käsittämättömänä,
salaperäisenä, ja vienot tuulahdukset toivat pensaitten tuoksua, jotka
kukkivat toista kertaa syksyn viimeisessä auringon paisteessa.
Määrätyillä ajoilla laskeutui meri, ja niemet kasvoivat, sen mukaan kun
Kanaalista vesi hitaasti väheni; sitten se taas yhtä hitaasti nousi,
laski ja nousi yhtämittaa, huolimatta vähäistäkään kuolleista.
Ja Gaud yhä istui ristinsä juurella, yksin hiljaisuudessa, yhä
tähystellen, kunnes tuli yö, kunnes ei mitään enää nähnyt.