VII.

Oli 10:s päivä syyskuuta... Päivät ne kuluivat niin nopeasti!

Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna,

auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten

kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana

rukoilla, -- siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan

poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.

Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä

aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui

niin talvelta... Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli

merkillisempi kun mikään muu?... Sattuuhan usein, että joku laiva

myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.

Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän

oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten

nuorten miesten nimiä:

Muistoksi

_Yvon Gaosista_,

hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla...

Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja

samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita

lehtiä putoili alas!...Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään;

vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit

niitä tutisuttelivat. -- Talvi tuli!...?

... hukkui mereen

Norden-Fiordin tienoilla,

myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.

Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät

merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja

synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.

Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään.

Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut

nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne

kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei

voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka

näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen

paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei

ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.

Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille,

nojaten päätään kiviseinää vasten:

... hukkui Norden-Fiordin tienoille,

myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta

23 vuoden vanhana...

Levätkööt rauhassa!

Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, -- kaukaisen,

kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi...

Ja äkkiä -- seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan -- hän

näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se

oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja

niitten keskellä leimuava nimi, -- armas nimi, _Yann Gaos_!... Hän

hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu...

Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä

jatkoivat tanssiaan.

Kuului askelia tieltä! -- Joku tuli! -- Hän nousi ylös, asetteli

päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät,

tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti

kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää

haaksirikkoutuneen vaimolta.

Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi

heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat

vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan

täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti,

melkein vihastutti.

-- Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan

päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä

äänellä.

Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.

-- Voi, niin!... lupauksia... Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella

sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten

jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten

niinkun sisaret.

He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta

sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri

maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina... Fante tuki

Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät

toisiaan.

Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja

pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät

pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.

Islannin kalastajat · 第 61 / 65 题