Oli 10:s päivä syyskuuta... Päivät ne kuluivat niin nopeasti!
Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna,
auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten
kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana
rukoilla, -- siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan
poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.
Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä
aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui
niin talvelta... Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli
merkillisempi kun mikään muu?... Sattuuhan usein, että joku laiva
myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.
Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän
oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten
nuorten miesten nimiä:
Muistoksi
_Yvon Gaosista_,
hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla...
Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja
samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita
lehtiä putoili alas!...Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään;
vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit
niitä tutisuttelivat. -- Talvi tuli!...?
... hukkui mereen
Norden-Fiordin tienoilla,
myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.
Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät
merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja
synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.
Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään.
Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut
nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne
kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei
voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka
näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen
paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei
ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.
Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille,
nojaten päätään kiviseinää vasten:
... hukkui Norden-Fiordin tienoille,
myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta
23 vuoden vanhana...
Levätkööt rauhassa!
Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, -- kaukaisen,
kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi...
Ja äkkiä -- seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan -- hän
näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se
oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja
niitten keskellä leimuava nimi, -- armas nimi, _Yann Gaos_!... Hän
hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu...
Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä
jatkoivat tanssiaan.
Kuului askelia tieltä! -- Joku tuli! -- Hän nousi ylös, asetteli
päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät,
tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti
kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää
haaksirikkoutuneen vaimolta.
Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi
heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat
vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan
täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti,
melkein vihastutti.
-- Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan
päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä
äänellä.
Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.
-- Voi, niin!... lupauksia... Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella
sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten
jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten
niinkun sisaret.
He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta
sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri
maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina... Fante tuki
Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät
toisiaan.
Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja
pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät
pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.