Syyskuu oli lopussa. Gaud ei enää syönyt mitään eikä maannut.
Nyt hän istui kotona kaiket päivät, kädet sylissä, pää seinää vasten
nojattuna. Miksi hyväksi piti nousta ylös ja miksi hyväksi piti mennä
makaamaan, hän heittäytyi vaatteet päällä vuoteelleen, kun viimein
kokonaan väsyi. Sillä välin hän istui liikahtamatta paikallaan, hampaat
kalisivat vilusta, kun aina oli yhdessä paikassa; hänestä vain tuntui,
että rautavanne pusersi hänen ohimoitaan, hän tunsi, kuinka kasvot
kävivät kuopille, suu oli kuiva niinkun kuumeessa, ja tuon tuostakin
tunki hänen kurkustaan käheä valitus, jota tempomalla jatkui pitkät
ajat, jolloin pää tärisi graniittiseinää vasten.
Tai joskus hän kutsui Yannia nimeltä, hellästi ja hiljaa, ikäänkun hän
olisi ollut aivan lähellä, ja hän sanoi hänelle helliä sanoja.
Joskus hän ajatteli muitakin asioita kun häntä, kaikenlaisia
vähäpätöisiä seikkoja; välistä hän esimerkiksi huvikseen katseli kuinka
fajanssisen Neitsyen kuvan tai siunatun vesiastian varjo piteni pitkin
hänen sänkyään sen mukaan, kun aurinko laski. Sitten palasi taas tuska
entistä kauheampana, ja hän alkoi taas valittaa ja lyödä päätään seinää
vasten.
Ja niin kuluivat päivän hetket, toinen toisensa perästä, ja niin kaikki
illan, ja yön ja aamun. Kun hän laski, kuinka kauvan sitten hänen jo
olisi pitänyt tulla, kauhistui hän yhä enemmän, hän ei tahtonut pitää
lukua päivämääristä eikä päivien nimistä.
Tavallisesti on Islannin haaksirikkoutuneista jonkinlaisia tietoja,
ne, jotka palaavat, ovat nähneet kaukaa heidän onnettomuutensa tai
löydetään joku pirstale tai ruumis, tai muu todistus, joka kaikki
selittää. Mutta "Leopoldinea" ei ollut kukaan nähnyt, siitä ei tiedetty
mitään. "Maria-Jeannen" väki oli viimeiseksi nähnyt heitä, ja se oli
ollut 2 p:nä elokuuta, ja he sanoivat, että he varmaankin olivat
menneet kalastamaan kauvemmaksi pohjoseen, ja sen jälkeen oli kaikki
kätketty läpitunkemattomaan salaisuuteen.
Odottaa, aina vaan odottaa, saamatta tietää mitään! Milloin se aika
tulisi, jolloin hän ei enää odottaisi? Hän ei sitä tiennyt, mutta hän
melkein toivoi, että se tulisi pian.
Voi! Jos hän todellakin oli kuollut, niin miksi he eivät sitä säälistä
hänelle sanoneet!...
Voi, jos hän saisi nähdä hänet semmoisena, kun hän oli tällä hetkellä
tai mitä hänestä oli jäljellä!... Jos edes pyhä Neitsyt, jota hän
niin palavasti oli rukoillut, tai joku muu samanlainen voima tahtoisi
häntä armahtaa ja jollain tavalla näyttäisi hänelle hänen Yanninsa,
-- elävänä, matkalla kotiin, -- tai hänen ruumiinsa, joka ajelehti
merellä, jotta hän edes varmaan tietäisi totuuden!
Joskus hänestä tuntui, kun olisi purje kohonnut näkyviin
taivaanrannalla: se oli "Leopoldine", joka lähestyi, joka riensi
kotiin! Silloin hän tajuttomasti yritti nousta ylös, juosta katsomaan
merelle, näkemään, oliko se totta...
Hän vaipui alas. Voi, missä se oli, se "Leopoldine" tälläkin hetkellä?
missähän se oli?... Luultavasti siellä kaukana, kauheassa Islannissa,
hyljättynä, pirstaleina, hylkynä...
Ja lopuksi häntä kiusasi aina sama näky: rikkonainen, tyhjä
laivanhylky, joka kellui äänettömällä, harmaanpunertavalla merellä,
kellui, hitaasti, hitaasti, ääneti, ivallisen viehkeästi keskellä
kuolon tyyntä merta.