Juhlapäivälliset syötiin Yannin vanhempien luona, sillä Gaudin asuntoa
pidettiin liian köyhänä.
Ylhäällä, suuressa, uudessa kammarissa oli katettu pöytä morsiusparille
ja viidelle kolmatta vieraalle, siellä oli veljiä ja sisaria, serkku
Gaos-luotsi, Guermeur, Keraez, Yvon Duff, kaikki entisiä "Marian"
miehiä, jotka nyt olivat "Leopoldineen" pestattuja; neljä kaunista
morsiusneitiä, joilla oli palmikot kiehkurassa korvien yläpuolella,
niinkun ennen muinoin bysantinilaisilla keisarinnoilla, ja valkoiset
päähineet uutta kuosia, merisimpsukan muotoiset; neljä sulhaspoikaa,
kaikki islantilaisia, rotevia miehiä, joilla oli rohkea katse kauneissa
silmissä.
Alakerrassakin tietysti syötiin ja puuhattiin, koko loppuosa
juhlasaattoa siellä tungeskeli, ja naiset, jotka olivat Paimpolista
palkatut auttamaan, juoksentelivat pää pyörällä suuren lieden edessä,
joka oli täynnä pannuja ja patoja.
Yannin vanhemmat kyllä olisivat toivoneet pojalleen rikkaampaa vaimoa,
mutta Gaud oli tunnettu viisaaksi ja kunnon tytöksi; ja vaikka hän
olikin kadottanut kaiken omaisuutensa, oli hän seudun kaunein tyttö ja
heille oli mieleen nähdä niin komeata paria.
Isä vanhus puheli syödessä iloissaan näistä naimisista:
-- Gaosia yhä lisääntyy, eikä niistä ole puutetta entisestäänkään
Ploubazlanekissa.
Ja laskien sormilla hän kertoi eräälle morsiamen enolle, kuinka monta
sen nimellistä oli: hänen isällänsä, joka oli nuorin yhdeksästä
veljestä, oli ollut kaksitoista lasta, jotka kaikki olivat serkusten
kanssa naimisissa, ja siitä oli jo siunaantunut Gaosia, huolimatta
niistä, jotka olivat Islantiin hukkuneet.
Minä puolestani olen myöskin nainut Gaosin, sukulaisen, ja meillä
kahdella on neljätoista lasta.
Ja ajatellessaan tätä lapsilaumaa hän iloitsi ja pudisteli päätään.
Niin, niin! oli ollut työ ja tuska kasvattaissa neljäätoista pientä
Gaosia, mutta nyt he pitivät itse huolta itsestään, ja sitten ne 10,000
markkaa, jotka hän oli saanut haaksirikkoutuneesta laivasta, olivat
auttaneet heitä hyvälle varallisuuden kannalle.
Ja iloissaan Guermeur serkku myös kertoi seikkailujaan asevelvollisuus
ajaltaan, tarinoita Kiinasta, Antilleiltä, Brasiliasta, ja nuoret
miehet, joiden kohta piti sinne lähteä, katselivat kummeksien häntä.
Ja vanhat merimiehet, istuen pöydän ääressä, nauroivat lapsellista,
hiukan ivallista nauruaan.
Mutta ulkona ei sää asettunut, vaan päinvastoin; myrsky ja sade
riehuivat pimeässä yössä. Vaikka oli tarpeellisiin varokeinoihin
ryhdytty, niin muutamat kumminkin pelkäsivät satamassa olevia
laivojaan, ja tuumivat lähteä niitä katsomaan.
Alakerrasta alkoi kuulua vieläkin iloisempaa mellakkaa, siellä
nuoremmat vieraat söivät hääateriaa, istuen sikin sokin miten sattui,
ne olivat pikkuserkkuja, jotka milloin oikein huusivat ilosta, milloin
nauruun purskahtivat; siiteri jo alkoi vaikuttaa.
Oli tarjottu keitettyä lihaa, paistettua lihaa, kananpaistia,
monenlaista kalaa, munapiiraita ja leivoksia.
Oli keskusteltu kalastuksesta ja salakuljetuksesta, oli kerrottu
millä kaikilla tavoilla saattaa tullimiehiä peijata, jotka, niinkun
tiedetään, ovat meren kulkijain vihollisia.
Ylhäälläkin kunniapöydän ääressä alettiin jutella hieman rohkeita
tarinoita.
Ja tuuli se ulvoi savutorvessa niinkun kidutettu paholainen; joskus se
kamalan voimakkaasti tutisutti koko taloa kiviperustaa myöten.
-- Luulisi, että se on vihoissaan meille, kun me iloitsemme, sanoi
luotsiserkku.
-- Ei, se on meri, joka on tyytymätön, Yann vastasi, hymyillen
Gaudille, -- siksi että minä olen luvannut viettää häitä sen kanssa.
Vähitellen omituinen laimeus alkoi vallata heidät molemmat; he
puhelivat hiljaa keskenään, istuen käsitysten ikäänkun yksinään
keskellä toisten iloa. Yann, joka tunsi viinin vaikutuksen, ei juonut
mitään koko illassa. Ja hän, aika mies, punastui, kun joku hänen
islantilaiskumppaneistaan sanoi merimiessukkeluuksia ensi yöstä.
Joskus hän tuli alakuloiseksi, kun tuli ajatelleeksi Sylvestreä. Muuten
oli päätetty, ettei tanssittaisi Gaudin isän ja hänen tähtensä.
Syötiin jo jälkiruokaa ja kohta piti laulujen alkaa. Mutta sitä
ennen oli rukoiltava perheen vainaajain puolesta; häissä ei tätä
uskonnollista tapaa koskaan laiminlyödä, ja kun isä Gaos nousi ylös,
paljastaen valkean päänsä, niin kaikki vaikenivat:
-- Tämä on, hän sanoi, Guilleaume Gaosille, minun isälleni.
Ja ristien silmänsä hän alkoi lukea vainaajalle isämeidän rukousta
latinaksi:
-- _Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum_...
Oli niin hiljaa kun kirkossa, alakerrassakin, nuorten iloisen pöydän
ääressä. Kaikki läsnäolijat toistivat itsekseen nämä ikuiset sanat.
-- Tämä on Yves ja Jean Gaosille, minun veljilleni, jotka hukkuivat
Islannin mereen... Tämä on Pierre Gaosille, minun pojalleni, joka
hukkui "Zelien" haaksirikkoon...
Sitten kun kukin Gaos oli saanut rukouksensa, hän kääntyi Yvonne
muoriin:
-- Tämä, hän sanoi, on Sylvestre Moanille.
Ja hän luki rukouksen. Silloin Yann itki.
-- ... _Sed libera nos a malo. Amen_.
Sitten ruvettiin laulamaan. Lauluja, joita oli opittu
sotapalveluksessa, jossa, niinkun tiedetään, on hyviä laulajia paljon.
Me uljaita poikia olemme, joita
Ei murra, ei voita
Ees kohtalotkaan.
Hei! Eläkööt merimiehet urheakkaat.
Laulun lauloi muuan sulhaspojista niin tuntehikkaasti, jotta se tunki
sydämmeen, loppusanat toisti kaikuva kuoro.
Mutta vastanaineet sitä kuuntelivat niinkun hyvinkin kaukaista. Kun he
katselivat toisiaan, välähteli silmissä tumma hohde, he puhelivat yhä
hiljemmin keskenään, istuen vieläkin käsitysten, ja Gaud loi silmänsä
usein maahan, vähitellen yhä suurempi ja yhä lumoavampi pelko hänet
valtasi.
Nyt luotsi serkku omasta puolestaan tarjosi viiniä; hän oli hyvin
varovasti tuonut sitä muassaan, piteli pulloa hellästi kyljellään, sitä
ei saanut nostaa pystyyn, hän sanoi.
Hän kertoi viinin tarinan: kerran kun hän oli kalassa, näki hän aution
laivan kelluvan yksin merellä, hän ei mitenkään voinut kuljettaa sitä
muassaan, se oli liian suuri; hän oli sen upottanut, kannettuaan
veneesensä, mitä siinä vain oli pulloja ja semmoisia. Mutta eihän
se kaikkia kantanut. Hänen täytyi kutsua avuksi toisia luotsia ja
kalastajia; mitä vaan oli purjetta, oli kokoontunut tämän löytökäisen
ympärille.
-- Ja niitä oli toinenkin juovuksissa, kun tultiin Pors-Evenin satamaan.
Myrsky se yhä jatkoi kauheata riehuntaansa.
Alakerrassa lapset tanssivat piiritanssia; muutamat olivat nukkuneet --
kaikkein pienimmät Gaosit; -- mutta toiset olivat vallan vimmoissaan,
pikku Laumek ja pikku Fatek päämiehinä, he tahtoivat välttämättömästi
hypätä ulkona, ja joka kerran kun he aukaisivat oven, syöksähti
raivoisa tuuli sisään ja sammutti kaikki kynttilät.
Luotsi serkku kertoi tarinansa loppuun. Hän oli osalleen saanut
neljäkymmentä pulloa, mutta hän pyysi, ettei asiasta kellekään
puhuttaisi herra komisarjuksen tähden, joka voisi vetää hänet
oikeuteen, kun hän ei ollut ilmoittanut haaksirikkoa.
-- Mutta nämä pullot, hän sanoi, piti kätkeä, jos niitä olisi saanut
ilmoilla pitää, niin olisi niissä ollut vallan mainiota viiniä, sillä
siinä oli enemmän rypäleen mehua, kun kaikissa Paimpolin kauppiaitten
kellareissa yhteensä.
Kukaties missä haaksirikosta pelastettu viini oli kasvanut? Se oli
väkevää, tummanväristä, siinä oli paljon merivettä seassa, ja suolan
maku tuntui selvään. Kuitenkin sitä pidettiin hyvin hyvänä ja useimpia
pulloja tyhjennettiin.
Päät alkoivat käydä raskaiksi, äänet epäselviksi ja pojat suutelivat
tyttöjä.
Laulua jatkettiin iloisesti, kuitenkin olivat mielet levottomia, ja
miehet ilmaisivat toisilleen levottomuuttaan, kun myrsky yhä paisui.
Ulkona riehui myrsky hurjemmin kun koskaan. Se oli yhtä ainoata,
yhtämittaista, kiihtyvää, uhkaavaa huutoa, oli kun tuhannet raivoavat
pedot olisivat yhtä aikaa ulvoneet täyttä kulkkua.
Luuli kuulevansa kaukaisten kanuunain jyminän, se oli meri, joka
jyski vasten Ploubazlanekin rannikkoa; -- se näytti todellakin olevan
tyytymätön, ja Gaudin sydäntä ahdisti tämä kamala soitto, jota ei
kukaan ollut tilannut heidän hääjuhlaansa.
Kun keskiyön aikaan tuuli vähän asettui, nousi Yann äkkiä ylös ja antoi
vaimolleen merkin, että hänellä oli hänelle jotain sanottavaa.
Hän tahtoi, että he lähtisivät kotiin... Gaud punastui ja joutui
hämille. Hän sanoi, että oli epäkohteliasta lähteä näin äkkiä ja jättää
muut.
-- Eikö mitä, Yann sanoi, isä itse lupasi, mennään vaan.
Hän veti Gaudin mukaansa.
He riensivät salaa pois.
Ulkona oli kylmä, synkkä yö, ja myrsky raivosi. He läksivät juoksemaan,
käsitysten. Korkealla kalliotiellä arvasi, vaikka ei nähnyt, että oli
lähellä riehuva meri, josta tämä melu tuli. He juoksivat molemmat,
eteenpäin kumartuneina, sillä tuuli puski heitä vasten kasvoja, joskus
heidän täytyi kääntyä taaksepäin, käsi suun edessä, vetääkseen henkeä,
jonka tuuli oli katkaissut.
Ensiksi Yann pani kätensä hänen vyötäisilleen ja kohotti häntä ylös,
jottei hänen helmansa likaantuisi, eikä hänen tarvitsisi astua
kauneilla kengillään veteen, jota virtaili jokapaikassa, mutta sitten
hän otti hänet kokonaan syliinsä ja juoksi eteenpäin vielä nopeammin...
Ei hän ollut luullut niin suuresti rakastavansa! Ja Gaud jo oli
kolmekolmatta vuotta ja hän itse kohta kahdeksankolmatta; ja jo kaksi
vuotta sitten he olisivat voineet olla naimisissa ja yhtä onnellisia
kun tänä iltana.
Viimein he tulivat kotiinsa, pieneen matalaan mökkiinsä, jossa oli
kostea maaperä lattiana ja katto olesta ja sammalesta; -- ja he
sytyttivät kynttilän, jonka tuuli sammutti kahdesti.
Vanha Moan muori oli saatettu kotiin, ennenkun ruvettiin laulamaan ja
hän oli jo maannut kaksi tuntia kaappisängyssään, jonka ovet hän oli
sulkenut; he lähestyivät kunnioittavaisesti ja katselivat häntä ovien
leikkauksista, sanoakseen hänelle hyvää yötä, jollei hän sattuisi
nukkumaan. Mutta he näkivät, että hänen arvokkaat kasvonsa pysyivät
liikkumattomina ja silmät suljettuina, hän nukkui tai ainakin oli
nukkuvinaan, ettei hän heitä häiritsisi.
He tunsivat olevansa yksin, kahden kesken.
Se oli pieni ja matala heidän mökkinsä, ja siellä oli kylmä. Jos Gaud
olisi ollut rikas niinkun ennen, niin ilokseen hän olisi somennellut
sievän huoneen, ei tämmöisen, jossa oli maalattia... Hän ei vielä ollut
oikein tottunut karkeisiin graniittiseiniin, siihen tylyyn muotoon,
joka kaikilla esineillä oli täällä, mutta hänen Yanninsa oli hänen
kanssaan; ja hänen läsnäolonsa muutti kaikki, ja hän näki vain hänet...
Heidän ympärillään, heidän hääyökseen, soitti yhä sama näkymätön
soittokunta.
Huuh!... huuh!... Milloin tuuli ulvoi täyttä kulkkua, ikäänkun vavisten
raivosta; milloin se kuiskaten toisteli uhkauksiaan, ikäänkun häjysti
ilkkuen, kimakasti vinkuen ja viheltäen kun pöllö.
Ja merimiesten suuri hauta oli aivan lähellä, se aaltoili ja riehui ja
jymisten se pieksi kallioita.
Kerran vielä jonakin yönä, se oli saaliinsa ottava, ja taistelu oli
taisteltava ulkona kylmällä, mustalla, raivoavalla merellä; -- he
tiesivät sen...
Mutta vähät siitä! Tällä hetkellä he olivat maalla, suojassa sen
hyödyttömältä raivolta, joka palasi itseensä. Köyhässä, synkässä
mökissään, jonka läpi tuuli vinkui, he antautuivat toisilleen,
ajattelematta mitään muuta tai kuolemaa, rakkauden ikuinen lumousvoima
oli heidät yhdistänyt.