He olivat mies ja vaimo kuusi päivää.
Lähdön edellisinä päivinä kaikki vain puuhailivat matkavarustuksia.
Apulaisnaiset kantoivat suolaa ruumaan, miehet järjestelivät taklinkia,
ja Yannin kotona äiti ja sisaret aamusta iltaan valmistelivat
öljyvaatteita ja mitä muuta matkalle tarvittiin. Sää oli rumaa ja meri,
joka tunsi päiväntasauksen lähestyvän, kuohuili levottomana.
Gaud autteli huolestuneena välttämättömiä varustuksia tehtaissa, hän
luki päivän nopeat hetket, odotellen iltaa, jolloin työn loputtua hän
sai Yanninsa yksin haltuunsa.
Lähtisikö hän tulevinakin vuosina matkalle? Hän toivoi saattavansa
pidättää häntä, mutta ei vielä uskaltanut puhua hänelle siitä... Ja
kuitenkin Yannkin rakasti, ei hän koskaan ennen ollut tuntenut samaa;
tämä oli jotain aivan toista, se oli luottavaa, raikasta hellyyttä.
Se Gaudia etenkin ihastutti ja kummastutti, että Yann oli niin hellä
ja lapsellinen, samanen Yann, jonka hän oli joskus Paimpolissa nähnyt
kopeasti ja halveksien kohtelevan rakastuneita tyttöjä. Hänen kanssaan
ollessa Yann aina oli luonnollinen ja lempeä, ja hän ihaili hänen
ystävällistä hymyilyään, joka aina tuli näkyviin, kun heidän katseensa
sattuivat yhteen. Asian laita on näet se, että nämä luonnolliset
ihmiset pitävät avioliittoa pyhänä.
Gaud oli kuitenkin hyvin levoton onnessaan, joka hänestä tuntui liian
odottamattomalta, epävarmalta kun uni.
Ensiksikin olisiko Yannin rakkaus pysyväinen?... Joskus hän ajatteli
Yannin entisiä rakastettuja, hänen seikkailujaan, hänen kiivasta
luonnettaan, ja häntä alkoi peloittaa: pysyisikö hän aina yhtä hellänä,
yhtä lempeänä ja kunnioittavaisena!
Todellakin kuuden päivän naimisista ei semmoiselle rakkaudelle, kun
heidän, ollut miksikään, kun pikkuisen kiihkoista esimakua elämästä,
joka ehkä oli ulottuva kauvaksi tulevaisuuteen! Tuskinhan he olivat
saaneet puhella keskenään, nähdä toisiaan, päästä käsittämään, että
he kuuluivat yhteen. -- Ja kaikki heidän tuumansa yhteiselämästä,
tyynestä rauhasta, talouden järjestämisestä oli täytynyt pakosta jättää
kotiintuloon...
Seuraavina vuosina hän millä hinnalla hyvänsä estäisi häntä Islantiin
lähtemästä!... Mutta kuinka se kävisi päinsä? Ja mitä he sitten
tekisivät elääkseen, kun eivät kumpikaan olleet sen rikkaampia?... Ja
sitten Yann rakasti niin suuresti kalastaja-ammattiaan...
Mutta sittenkin hän aikoi seuraavina vuosina koettaa pidättää häntä,
hän siihen panisi kaiken tahtonsa, kaiken ymmärryksensä ja koko
sydämmensä. Hän oli islantilaisen vaimo, surukseen hän oli näkevä
kevään lähestyvän, ja joka kesän hän oli viettävä surullisena ja
levottomana. Ei, nyt kun hän rakasti häntä enemmän, kun koskaan oli
voinut kuvailla, hän tunsi sanomatonta tuskaa, ajatellessaan tulevia
vuosia...
Yhden ainoan kevätpäivän he saivat elää yhdessä. Se oli lähtöpäivän
edellinen päivä, laivan taklinki oli jo saatu kuntoon, ja Yann oli koko
päivän hänen kanssaan. He kävelivät käsitysten pitkin tietä, niinkun
rakastavaisilla on tapana, aivan likitysten, ja puhellen tuhansista
seikoista. Ihmiset hymyilivät, kun näkivät heidän kuljeksivan:
-- Ne ovat Gaud ja suuri Yann Pors-Evenistä... äskennaineet!
Se oli oikea kevätpäivä, tämä viimeinen päivä; oli outoa nähdä
äkillistä, suurta tyyneyttä, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla,
joka tavallisesti oli niin myrskyinen. Ei tuulen henkäystä liikkunut.
Meri näytti niin lempeältä, se oli ylt'yleensä vaalean sininen ja aivan
tyyni. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Bretagnen karu maa imi
itseensä täysin määrin valkeata, loistavaa valoa, joka oli sille niin
hienoa ja harvinaista; sen syrjäisimmätkin osat näyttivät iloitsevan
ja virkistyvän. Ilma oli vienon lämmintä, se maistui kesältä, ja
tuntui siltä, kun se aina vastakin olisi pysyvä semmoisena, kun ei
enää voisikaan olla rumaa säätä ja myrskyä. Pilvien muuttuvaiset
varjot eivät enää kiidelleet pitkin niemiä ja lahtia, joiden suuret,
muuttumattomat piirteet näkyivät selvästi auringon paisteessa; ne
näyttivät lepäävän nekin nauttien rauhaa, jonka ei luullut koskaan
loppuvan... Ja kaikki tämä näytti olevan vaan suloistuttamassa ja
ikuistuttamassa heidän rakkauden juhlaansa; -- ja tien varsilla jo
näkyi aikaisia kukkia, kevään esikkoja tai orvokkia, mutta ne olivat
vielä heikkoja ja hajuttomia.
Kun Gaud kysyi:
-- Kuinka kauvan sinä minua rakastat, Yann?
Hän vastasi hämmästyneenä katsoen häneen rehellisillä, kauneilla
silmillään:
-- Mutta Gaud, aina...
Ja kun hän sanoi tämän sanan yksinkertaisesti, kaunistelematta, näytti
sillä olevan ikuinen merkitys.
Gaud nojautui hänen käsivarttaan vasten. Täytetyn unelmansa
hurmauksessa, hän liittyi likemmäksi häntä, vieläkin levottomana,
-- tuntien, että häntä oli niin vaikea pidättää kun meren suuria
lintuja... Huomenna oli hän jo kaukana merellä!... Ja tällä kertaa oli
jo liian myöhäistä, hän ei enää voinut estää häntä lähtemästä...
Kalliotieltä, jota myöten he kävelivät, näki yli koko rannikkomaiseman,
joka näytti olevan aivan puutonta, se oli täynnä kiviä ja siellä
täällä vaan oli matalia ajonc-pensaita. Kalastajamökit olivat hajallaan
kallioitten välissä, vanhat seinät olivat graniittia, olkikatot olivat
jyrkkiä ja mutkikkaita, puhkeava keväinen sammal ne pani vihoittamaan;
ja äärimäisenä meri, ikäänkun suuri, läpikuultava kummitus, levitti
ääretöntä, ikuista kehäänsä, joka näytti ympäröivän kaikkea.
Gaud kertoili huvikseen Yannille, mitä kummallista, ihmeellistä hän oli
nähnyt Parisissa, jossa hän oli asunut, mutta Yann halveksi sitä, eikä
se häntä lainkaan huvittanut.
-- Niin kaukana rannikolta, hän sanoi, ja niin paljon maata,... siellä
mahtaa olla epäterveellistä. Niin paljon taloja, ja niin paljon
ihmisiä! Taitaa olla pahoja tautia niissä kaupungeissa; en minä siellä
tahtoisi asua, en vaikka.
Ja Gaud nauroi ja ihmetteli, että tämä aika mies saattoi olla niin
lapsellinen.
Joskus he menivät laaksoihin, joissa kasvoi oikeita puita, jotka
näyttivät paenneen sinne merituulen suojaan. Sieltä ei enää nähnyt
kauvaksi, maa oli täynnä lakastuneita lehtiä ja se oli kylmänkosteata;
rotkotie, jonka molemmin puolin oli vihantia ajonc-pensaita, kävi
synkäksi oksien varjossa, sitten se tungeskeli jonkin yksinäisen,
synkän kylän talojen välitse, jotka olivat kaatua vanhuuttaan ja
nukkuivat laaksossaan. Tuon tuostakin kohosi heidän edessään korkealle
paljaitten oksien väliin suuri risti, siinä puinen Kristuksen kuva,
joka oli ajan syömä ja näytti väänteleivän loppumattomissa tuskissaan.
Taas kohosi tie ja he näkivät taas äärettömän taivaanrannan,
hengittivät taas ylängön ja meren raitista ilmaa.
Yann puolestaan kertoi Islannista, kalpeista yöttömistä kesistä,
auringosta, joka ei ollenkaan mene mailleen. Gaud ei sitä oikein
käsittänyt ja kyseli tarkempaa selitystä.
-- Aurinko kulkee ylt'ympäri, ylt'ympäri, hän sanoi, seuraten
ojennetulla kädellään sinisen veden kaukaista kehää. Se pysyy aina
hyvin alhaalla, se, näet, ei jaksa nousta ylemmäksi; keskiyön aikana
se pikkuisen kastelee alareunaansa mereen, mutta kohta se taas kohoaa
ja jatkaa kiertokulkuaan. Joskus näkyy kuu yht'aikaa toisella puolella
taivasta; ja sitten ne hommaavat molemmat omalla tahollaan, eikä niitä
päten toisistaan erota, sillä niillä mailla ne ovat hyvin toistensa
kaltaisia.
Jottako näkee auringon keskiyön aikana!... Kyllä se mahtaa olla
kaukana, se Islanti. Ja vuonot? Gaud oli lukenut useat kerrat sen sanan
kuolleitten nimien ohella haaksirikkoisten kappelissa; se hänestä
tuntui merkitsevän jotain synkkää.
-- Vuonot, Yann vastasi, -- ne ovat suuria lahtia, niinkun esimerkiksi
tämä Paimpolin; niitten ympärillä vaan on niin korkeita vuoria, ettei
pilvien tähden voi nähdä mihin ne loppuvat. Se on synkkää tienotta,
Gaud, se on varma se. Kiviä, kiviä vaan, oi mitään muuta kun kiviä,
saaren asukkaat eivät edes tiedä, mitä puu on. Elokuun keskitienoilla,
kun meidän kalastuksemme päättyy, on jo täysi aika palata, sillä
silloin alkavat yöt, ja pitenevät nopeasti, aurinko vaipuu maan
alapuolelle eikä jaksa kohota, ja heillä on siellä yhtämittainen yö
koko talven.
-- Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon
rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten,
jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua
maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä,
samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet.
Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume
Moan, Sylvestren isoisä.
Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten
juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän
ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän
vaipan alle.
-- Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan
lepää?
Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole
kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu
niin jotta...
-- Eikös ole koskaan ikävä?
-- Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin,
merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!
Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli
hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.