Oli kuusi päivää ennen Islantiin lähtöä. Heidän hääsaattonsa tuli
Ploubazlanekin kirkosta, riehuva tuuli ajoi heitä takaa ja taivas oli
pilvissä ja synkkänä.
He olivat kauniita molemmat, kun kulkivat käsitysten, kulkivat kun
kuninkaat pitkän saaton etupäässä, kulkivat kun unessa. Tyyninä,
umpimielisinä, vakavina, he eivät näyttäneet mitään näkevän, he
näyttivät hallitsevan elämää ja olevan sen yläpuolella. Tuulikin näytti
heitä kunnioittavan, mutta heidän takanaan astuvan saaton nauravia,
iloisia paria saattoivat länsituulen puuskat epäjärjestykseen. Siellä
oli useita nuoria, joissa elinvoimat kuohuivat yli reunojen; toisia
oli harmaapäitä, mutta nekin hymyilivät muistellessaan omia häitään ja
ensimäisiä aviovuosiaan. Yvonne muori oli myöskin muassa, tuuli häntä
vaivasi, mutta muuten hän näytti melkein onnelliselta, hän nojautui
Yannin vanhan enon käsivarteen, ja tämä sanoi hänelle entisen ajan
kohteliaisuuksia; ja muorilla oli uusi, kaunis päähine, joka oli
ostettu tilaisuutta varten ja sama vanha huivi, se oli kolmatta kertaa
värjätty -- tällä kertaa mustaksi Sylvestren tähden.
Tuuli se teki kepposiaan erotuksetta kaikille vieraille, nosteli hameen
helmoja ja käänteli nutun liepeitä ja lennätteli hattuja ja päähineitä.
Kirkon portilla oli morsiuspari paikkakunnan tavan mukaan ostanut
itselleen tekokukkavihkoja juhlapukunsa koristeeksi. Yann kiinnitti
kukkansa, mihin sattui, leveälle rinnalleen, mutta muutamille sopii
kaikki. Mitä Gaudiin tulee, niin vieläkin ilmaantui hieno neiti siinä
tavassa, millä karkeatekoiset kukkaset olivat kiinnitetyt hänen
pukuunsa, joka luontevasti niinkun ennenkin verhosi hänen täyteläistä
vartaloaan.
Viulunsoittaja, joka kulki kaikkein ensimäisenä, ja oli melkein
pyörryksissä tuulen tähden, vingutti vimmatusti viuluaan; sävelet
tulivat vaan katkonaisesti korviin, ja keskellä tuulen pauhinaa, se
kuului hullunkuriselta ja kimakammalta kun lokin huuto.
Koko Ploubazlanek oli liikkeessä heitä katsomassa. Näistä häistä oli
puhuttu paljon, oli tullut kaukaakin ihmisiä juhlasaattoa katsomaan;
joka paikassa tienristeyksissä seisoi ihmisiä heitä odottamassa.
Melkein kaikki Paimpolin "islantilaiset", Yannin toverit, olivat
siellä. He tervehtivät ohikulkevaa morsiusparia; Gaud vastasi keveästi
kumartain neidin tavalla, sievästi ja vakavasti, ja pitkin matkaa häntä
kaikki ihmettelivät.
Ympäristön kurjimmistakin hökkeleistä oli tullut niitten asukkaat,
kerjäläisiä, mielenvikaisia ja vaivaisia. He olivat asettuneet
tievarsille soittoineen, karmonineen ja positiivineen, he ojentelivat
käsiään, lautasiaan ja hattujaan, vastaanottaakseen niitä almuja, joita
Yann heille jakeli komealla tavalla ja Gaud hymyillen ylevästi kun
kuningatar. Siinä oli kerjäläisiä, jotka olivat hyvin vanhoja, tukka
oli käynyt harmaaksi heidän päässään, joissa ei koskaan ollut ajatuksia
ollut, he istuivat kyykyssä jossain kuopassa ja näyttivät samanlaisilta
kun maa, josta vain puoleksi tuntuivat kehittyneen ja johon he kohta
palasivat, koskaan ajatusta ajattelematta; heidän tylsät katseensa
huolestuttivat, samoin kun heidän surkastuneen ja hyödyttömän olonsa
salaisuus. Mitään ymmärtämättä he katselivat ohikulkevaa, rikkaan,
loistavan elämän juhlasaattoa.
Matkaa jatkettiin Pors-Evenin kylän ja Gaosien talon ohitse. He
menivät, niinkun vanhastaan oli tapana kaikilla Ploubazlanekin
morsiuspareilla, Kolminaisuuden kappeliin, joka on Bretagnen
äärimäisellä niemellä,
Viimeisen ja uloimman kallion juurella se on matalalla kivijalalla
aivan rannalla ja tuntuu jo olevan meren aluetta. Siihen tullakseen
pitää kulkea kapeata polkua graniittilouhikon läpi. Ja hääsaatto
hajaantui kolkon niemen rinteelle, louhikkoon, iloiset ja kohteliaat
leikkipuheet hälvenivät kokonaan tuulen ja aaltojen kohinaan.
Oli mahdotonta päästä kappeliin, tämmöisen myrskyn riehuessa, tie ei
ollut turvallinen ja meri tyrskyili liian korkealle. Valkea, vaahtoinen
ryöppy kohosi korkealle ilmaan ja pudotessaan räiskyi joka taholle ja
kasteli kaikki.
Yann, joka kulki ensimäisenä käsitysten Gaudin kanssa, väistyi
ensinnä tyrskyn edestä, ja hänen takanaan seisoi hääsaatto hajallaan
kallioilla, näytti siltä, kun hän olisi tullut näyttämään vaimoaan
merelle, mutta se näytti uhkailevan uutta morsianta.
Kun hän kääntyi takasin, huomasi hän viulunsoittajan, joka oli
kiivennyt harmaalle kalliolohkareelle, ja koitti kahden vihurin lomassa
uudestaan alkaa häätanssia.
-- Heitä soittosi, mieskulta, hän sanoi hänelle, meri meille soittaa
toista, jossa on enemmän voimaa kun sinun.
Ja samalla alkoi rankkasade, joka oli aamusta aikain uhkaillut. Silloin
syntyi yleinen sekamelska, huutaen ja nauraen ihmiset kiipeilivät
kallioita ylös ja pakenivat Gaosien talon suojaan.