Eräänä sateisena iltana he istuivat vieretysten uunin edessä ja Yvonne
muori torkkui vastapäätä heitä. Liekki, joka hyppelehti takassa
palavilla oksilla, kuljetteli edestakasin heidän suurennettuja
kuvaisiaan mustalla seinällä.
He puhelivat hiljaan keskenään, niinkun rakastavaisilla on tapana.
Mutta tänä iltana syntyi pitkiä tuskastuttavia aukkoja heidän
keskusteluunsa. Etenkin Yann ei sanonut paljon mitään ja katsoi
poispäin puoleksi hymyillen vältellen Gaudin katseita.
Gaud oli nimittäin koko illan ahdistanut häntä kysymyksillä, hän
tiedusteli sitä salaisuutta, jota hän ei saanut Yannia ilmaisemaan ja
Yann huomasi, ettei hän tällä kertaa pääsisi vähemmällä: Gaud oli liian
älykäs ja oli liian lujasti päättänyt ottaa asiasta selon; Yann ei
keksinyt mitään tekosyytä pulasta päästäkseen.
-- Oliko minusta puhuttu pahaa? hän kysyi.
Yann koitti vastata myöntäväisesti. Puhuttu pahaa, ooh!... hänestä oli
puhuttu paljon Paimpolissa ja Ploubazlanekissa...
Gaud kysyi mitä oli puhuttu. Yann joutui hämille eikä voinut sanoa. Ja
Gaud huomasi, että se mahtoi olla jotain muuta.
-- Oliko se minun pukuni, Yann?
Pukuko, oli kai sekin osansa pannut, hän oli ennen ollut liian hienosti
puettu tullakseen yksinkertaisen kalastajan vaimoksi. Mutta viimein
Yannin täytyi myöntää, ettei pääsyy ollut siinä ollut.
-- No oliko se siksi, että meitä niihin aikoihin pidettiin rikkaina?
Pelkäsitkö sinä rukkasia.
-- No en.
Hän vastasi niin lapsellisen varmasti, jotta se oikein huvitti Gaudia.
Ja sitten he taas olivat ääneti ja ulkoa kuului meren tuulten vingunta.
Ja katsellessaan Yannia, alkoi uusi ajatus hänessä herätä ja hänen
muotonsa muuttui samalla:
-- Se ei ollut yksikään näistä syistä, Yann, -- mutta mikäs se oli?
ja hän katsoi häntä kirkkain silmin, vastustamattoman kysyväisesti
hymyillen, niinkun se, joka on oikein arvannut.
Ja Yann katsoi nauraen poispäin.
Siinä se siis oli, Gaud oli päässyt asian perille: syytä hän ei voinut
sanoa, koska ei ollut mitään, eikä ollut koskaan ollut. Hän vain
yksinkertaisesti oli asettunut vastakynteen (niinkun Sylvestre ennen
oli sanonut) ja siinä oli kaikki. Mutta kyllä häntä oli kiusattukin
Gaudilla! Koko maailma oli siihen sekaantunut, hänen vanhempansa,
Sylvestre, hänen kalastustoverinsa, vieläpä Gaud itsekin. Ja hän oli
alkanut panna vastaan, itsepintaisesti panna vastaan, ja kuitenkin oli
hänen sydämmensä pohjalla elänyt se ajatus, että kerran, kun ei kukaan
arvannutkaan, hän lopulta myöntyisi.
Ja se oli tämmöisen Yanninsa lapsellisuuden tähden, kun Gaud oli
hyljättynä ikävöinyt kaksi vuotta ja halunnut kuolla...
Kun Yann huomasi joutuneensa kiinni, niin hän ensiksi tuli hämille
ja nauroi vähän, mutta sitten hän katsoi Gaudia silmiin vakavasti ja
kysyväisesti vuorostaan: antoiko hän anteeksi? Hän katui suuresti
nyt, että oli tuottanut niin paljon huolta ja tuskaa, antoiko hän
anteeksi?...
-- Minun luonteeni on semmoinen, Gaud, hän sanoi. Kotona vanhempiani
kohtaan olen minä samanlainen. Joskus kun minä satun pahalle päälle,
saatan minä olla kokonaisen viikon heille vihoissani ja puhun tuskin
kenenkään kanssa. Ja kuitenkin minä heitä rakastan, niinkun tiedät,
ja lopulta minä aina tottelen heitä kaikessa, mitä he vaan tahtovat,
ikäänkun vielä olisin kymmenvuotias lapsi... Luuletko sinä, että minä
todellakaan en aikonut mennä naimisiin! Ei siihen missään tapauksessa
olisi kauvalti ollut, siitä voit olla varma, Gaud!
Josko Gaud antoi hänelle anteeksi! Hän tunsi vienojen kyynelten tulevan
silmiinsä, viimeinenkin jäännös hänen entistä suruaan haihtui, kun hän
kuuli Yannin tunnustuksen. Ja muuten ei nykyinen hetki olisi ilman
entisiä kärsimyksiä ollut niin suloinen; nyt kun se oli mennyttä, hän
melkein iloitsi, että oli kestänyt koettelemuksen ajan.
Nyt oli kaikki selvillä heidän välillään; odottamattomalla tavalla
heidän välinsä kyllä oli selvinnyt, mutta täydellisesti; heidän
sielujensa välissä ei ollut enää mitään verhoa. Yann veti Gaudin
syliinsä ja he istuivat kauvan aikaa käsitysten, poski vasten poskea,
eivätkä kaivanneet enää mitään selityksiä, istuivat vaan ääneti. Ja
heidän syleilynsä oli niin puhdas, että kun Yvonne muori heräsi, he
jäivät samaan asentoon vähääkään hämmästymättä.