Kerran kun he taas istuivat illalla kivipenkillään ja yö jo alkoi
peittää aution rannikon, ja satunnaisesti sattuivat katselemaan
oratuomipensasta, joka oli ainoa laatuaan likitienoilla, ja kasvoi
kallioitten välissä tien vieressä, niin he puolihämärässä luulivat
näkevänsä pensaalla pieniä valkoisia palleroita:
-- Voisi luulla sen kukkivan, Yann sanoi. Ja he menivät lähemmäksi,
tarkemmin katsomaan.
Se olikin täydessä kukassa. Kun eivät voineet nähdä oikein selvästi,
koskettelivat he sitä, ja tunsivatkin sormillaan pikku kukkia, jotka
olivat aivan kosteita sumusta. Silloin he ensikerran tunsivat kevään
lähestyvän, ja samalla he huomasivat, että päivät jo olivat pitempiä,
että ilma jo oli lämpimämpi ja yö valoisampi.
Mutta tämä pensas sentään oli toisia paljon edellä! Ei missään näillä
tienoin olisi minkään tien varrella nähty moista. Varmaankin se oli
alkanut kukkia heitä varten, heidän lempensä juhlaksi.
-- Meidänpä täytyy poimia niitä, Yann sanoi.
Melkein hapuilemalla hän kokosi vihkollisen karkeisiin käsiinsä,
suurella kalastajapuukollaan, jota hän aina kantoi vyötäisillään, hän
huolellisesti leikkasi kaikki oat pois ja sitten hän pani kukat Gaudin
ryntäille.
-- Kas niin, aivan kun morsian, hän sanoi ja astui hiukan taapäin,
voidakseen pimeästä huolimatta nähdä, sopivatko ne hänelle hyvin.
Heidän alapuolellaan tyyni meri hiljalleen kuohuili rannan kiviä
vastaan, kohisten ja vaieten, säännöllisesti, niinkun nukkuva
hengittää; se näytti välinpitämättömästi, melkeinpä suotuisasti
katselevan heidän rakkauttaan.
Päivät tuntuivat heistä pitkiltä iltaa odottaissa, ja kun he kymmenen
lyönnillä erosivat, olivat he ikävissään, että se jo oli loppunut.
Heidän täytyi joutua, jouduttaa paperia ja muita, he pelkäsivät,
etteivät joutuisi valmiiksi, että täytyisi antaa onnen paeta syksyyn
saakka, epävarmaan tulevaisuuteen...
Ilta, synkkä paikka, meren yhtämittainen kohina ja kuumeentapainen
huoli, että aika niin pian kului, kaikki nämä seikat yhteensä tekivät
heidän rakastelemisensa omituiseksi, melkein alakuloiseksi He olivat
erilaisia rakastavaisia kun muut, vakavampia ja levottomampia
rakkaudessaan.
Yann ei koskaan sanonut, mitä hänellä kahden vuoden kuluessa oli
ollut häntä vastaan, ja kun hän illalla oli mennyt pois, kiusasi tämä
salaisuus Gaudia. Että Yann häntä suuresti rakasti, hän kuitenkin
varmaan tiesi.
Se oli totta, että Yann oli rakastanut häntä koko ajan, mutta ei
niinkun nyt: nyt se kasvoi hänen sydämmessään ja päässään niinkun meren
vuoksi, joka nousee ja nousee, kunnes se täyttää kaikki. Ei hän koskaan
ennen ollut sillä tavalla rakastanut.
Joskus hän kävi kivipenkille virumaan ja pani päänsä Gaudin polville ja
antoi hyväillä itseään niinkun lapsi, mutta äkkiä hän taas nousi ylös,
peljäten sitä sopimattomaksi. Hän olisi tahtonut käydä maahan Gaudin
jalkojen juureen ja olla siinä nojaten päätään hänen helmoihinsa.
Paitse sitä veljen suudelmaa, jonka hän antoi hänelle tullen mennen,
ei hän uskaltanut suudella häntä. Hän jumaloi jotain näkymätöntä, jota
hänessä oli, joka oli hänen sielunsa, joka kuvastui hänen äänensä
puhtaassa, tyynessä soinnussa, hänen hymyilyssään, hänen kauniissa,
kirkkaassa katseessaan.
Ja että hän oli samalla nainen, lihaa ja verta, ja kauniimpi ja
lumoavampi kun kukaan muu, että hän kohta oli hänen omansa niin
kokonaan, kun kukaan hänen entisistä rakastetuistaan, ja että hän ei
kuitenkaa herennyt olemasta _itsenään!_... Tämä ajatus värisytti häntä
sisintä sisustaa myöten; hän ei ensiksi voinut käsittää semmoista
onnea. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut, kunnioituksesta, hän
melkein kysyi itseltään uskaltaisiko hän...