Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki
esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt,
-- ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.
Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.
Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen
pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi
häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä,
niinkun lapset.
Mummo parka!... Valoisampina hetkinään hän oli vieläkin niin lempeä ja
hyvä, jotta Gaud ei herennyt häntä kunnioittamasta ja rakastamasta.
Hän, joka aina oli ollut hyvä, tuli lopulta häjyksi, hän paljasti
viimeisillä hetkillään ilkeyttä, joka koko elämän iän oli uinunut, hän
ilmaisi tietävänsä raakoja sanoja, joita hän ei koskaan ennen ollut
käyttänyt, se oli kummallista ivaa.
Hän alkoi myöskin laulaa, ja sitä oli vielä vaikeampi kuulla kun hänen
vihaansa, hän lauloi mitä vaan sattui päähän pälkähtämään, messun
osia tai joutavia renkutuksia, joita hän ennen oli satamassa kuullut
merimiesten laulelevan. Hän lauloi "Paimpolin tyttöjä", tai muita
semmoisia, heilutellen päätään ja lyöden tahtia jalallaan. Mutta hän
vaikeni äkkiä, katsoa tuijotti tyhjään ja hänen silmistään katosi
kaikki elon ilmaukset, ne olivat kun sammuva liekki, joka viimeisen
kerran leimahtaa ennen sammumistaan. Ja sitten pää painui alas, hän
istui kauvan aikaa voimattomana ja leuka longotti ryntäillä niinkun
kuolleella.
Eikä hän ollut niin siistikään kun ennen, ja siitä oli Gaudille uutta
huolta.
Kerran sattui niin ettei hän enää muistanut pojanpoikaansa.
-- Sylvestre? -- Sylvestre?... hän sanoi Gaudille ja näytti
mietiskelevän, kuka se mahtoi olla, voi, pahuus sentään! tyttöseni,
minulla näet on nuorena ollessani ollut niin paljon poikia ja tyttöjä,
tyttöjä ja poikia, jotta minä, totta tosiaan, en nyt enää...
Ja samalla hän huiskutti laihoja käsiään melkein ilettävän
huolettomasti.
Seuraavana päivänä hän taas saattoi muistaa hänet, ja hän kertoi
tuhansia pikku seikkoja hänestä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän oli
sanonut, ja mummo parka itki koko päivän.
Voi niitä talvi-iltoja, kun ei ollut puita pesään panna! Tehdä työtä ja
kylmää, tehdä työtä elättääkseen henkeään, ommella hienoa ompelusta,
jonka hän joka ilta toi Paimpolista kotona lopettaakseen ennen maata
menoa.
Yvonne muori istui ääneti takan ääressä, jalat sammuvalla hiilustalla,
kädet esiliinan alla. Mutta aikaisemmin illalla täytyi aina puhella
hänen kanssaan.
-- Miks'et sinä puhu mitään, tyttöseni? Kyllä minä aikoinani tunsin
sinun ikäisiäsi, jotka osasivat puhella. Minä luulen, ettemme me
näyttäisi kumpikaan niin surullisilta, jos sinä tahtoisit puhella vähän.
Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla
kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut,
hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä,
-- muuten oli kaikki hänestä samantekevää, -- ja herkesi puhumasta
kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.
Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä
nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään
tyhjyyteen...
Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun
leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja
kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti
oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui,
hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.
Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon
kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin,
muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat
maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle
tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut
turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo
melkein kuului heihin.
Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta
kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta.
Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti
sydämmeen saakka.
Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.
Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä
valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka
vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä,
yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan
ja näkinkengän sekaisesta savesta.
Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä,
riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin
pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin
enemmän toisistaan.
Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne
muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin
näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin
huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi,
raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen
juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien
vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät
tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä
lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla
äänellään...
Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai
he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän
porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä,
He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka
kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin.
Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen
räiskintään ja tuulen ulvontaan, -- hän koitti erottaa Yannin ääntä;
kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.
Yann teki pahoin, kun hän ei enää käynyt heitä katsomassa, -- ja sitten
hän vielä vietti iloista elämää niin kohta Sylvestren kuoleman jälkeen,
-- se ei ollut hänen tapaistaan! Ei, Gaud ei häntä enää käsittänyt,
mutta ei sittenkään voinut heretä häntä ajattelemasta, uskoa häntä
sydämmettömäksi.
Ja iloista elämää Yann viettikin kotiin tultuaan.
Ensiksi oli hän tehnyt tavallisen lokakuun matkan Gascognen lahteen,
-- ja se on aina hauska aika islantilaisille, heillä on silloin
kukkaroissaan vähän rahaa, jonka he voivat huoletta tuhlata (kapteenit
maksavat heille osan saaliin hinnasta etukäteen, sillä vakinainen jako
tapahtuu vasta talvella).
He olivat niinkun muinakin vuosina menneet saarille suoloja
hakemaan, ja siellä hän oli Saint-Martin-de-Réssä uudestaan
rakastunut ruskeaveriseen tyttöön, jota hän edellisenäkin
syksynä oli armastellut. He olivat yhdessä kävelleet viimeisinä
auringonpaisteisina päivinä punertavilla viinimailla, jossa linnut
laulelivat ja kypsät viinirypäleet, hiekkaneilikat ja läheinen meri
täyttivät ilman tuoksuillaan; he olivat tanssineet piiritanssia
viinirypältenkorjuujuhlissa, joissa makeat viinit päihdyttävät ja
kiihoittavat lempimään.
Lopulta oli "Maria" kulkenut Bordeauxiin saakka, siellä hän oli taas
tavannut kauniin laulajattaren, joka oli lahjoittanut hänelle kellon,
ja oli välinpitämättömästi taas antanut jumaloida itseään kahdeksan
päivän kuluessa.
Marraskuussa Bretagneen palattuaan hän oli ollut useissa ystäviensä
häissä, sulhaspoikana, aina kauniisen juhlapukuunsa puettuna, ja usein
hän oli keskiyön jälkeen lopulla tanssiaisia ollut juovuksissa. Joka
viikko hänellä oli uusia seikkailuja, joita tytöt liioitellen kilvan
kertoivat Gaudille.
Kolmesti tai neljästi Gaud oli nähnyt hänen tulevan vastaan
Ploubazlanekin tiellä, mutta aina niin hyvissä ajoin, että hän oli
voinut välttää häntä, sitä paitse poikkesi Yannkin silloin aina tieltä.
He välttivät toisiaan ikäänkun sanattoman sopimuksen mukaan.