Paimpolissa on suuri nainen nimeltä rouva Tressoleur; erään satamaan
vievän kadun varrella hän pitää kapakkaa, joka islantilaisten kesken on
hyvin tunnettu, ja jossa kapteenit ja laivanisännät käyvät merimiehiä
pestaamassa, valitsemassa paraimmista ja juomassa heidän kanssaan.
Hän oli aikoinaan ollut kaunis, vieläkin hän mielistelee merimiehiä,
mutta nyt hänellä on viikset, hän on kun mies ruumiiltaan ja puheissaan
karkea. Kapakoitsijan kasvot suuren, valkean, nunnan päähineen alla;
hänessä oli jotain uskonnollista, joka ei lähde hänestä, koska hän
on bretagnelainen. Hänen päähänsä ovat kaikkien seudun merimiesten
nimet kirjoitetut niinkun luetteloon; hän tunsi hyvät ja huonot, tiesi
säntilleen, mitä he ansaitsevat ja mihin he kelpaavat.
Muuanna päivänä Tammikuussa oli hän kutsunut Gaudia ompelemaan uutta
pukua itselleen, ja hän sai tehdä työtä pienessä huoneessa vierassalin
takana.
Rouva Tressoleurin luo tullaan portin kautta, joka on kahden tanakan
graniittipylvään välissä, talon ensimäisen kerroksen alla, vanhaan
tapaan; kun sen avaa, niin melkein aina sattuu kiitämään pitkin katua
joku tuulen puuska ja se lykkää tulijan sisään, niin että tulevat kun
hyökkylaineen viskaamina. Sali on matala ja syvä, valkeaksi rapattu
ja koristettu kultakehyksisillä tauluilla, joissa näkyy laivoja,
yhteentörmäyksiä ja haaksirikkoja. Yhteen nurkkaan on hyllylle asetettu
fajanssinen Neitsyen kuva keskelle tekokukkia.
Nämä vanhat seinät ovat kajahtaneet monista voimakkaista
merimieslauluista, ne ovat nähneet paljon hurjaa, raakaa iloa, --
Paimpolin vanhimmilta, merirosvojen myrskyisiltä ajoilta, meidän
päivien islantilaisiin, jotka eivät paljon ole esi-isistään muuttuneet.
Ja monta ihmishenkeä on täällä pantu menemään, pestattu kahden kohmelon
välillä, näitten tammipöytien ääressä.
Ommellessaan Gaud kuunteli, kun toisella puolella seinää rouva
Tressoleur keskusteli Islannin asioista kahden vanhan merimiehen
kanssa, jotka istuivat siellä juomassa.
Vanhukset keskustelivat kauniista, uudesta veneestä, jota paraillaan
varustettiin satamassa: ei se, "Leopoldine", koskaan valmistu ensi
kalastuskaudeksi.
-- No, mutta, emäntä tokasi, valmistuu varmaan! -- Minä voin kertoa,
että sille jo miehistökin hankittiin eilen: Guermeurin vanhan "Marian"
kaikki miehet, sillä se aiotaan myödä purettavaksi; viisi reimaa miestä
siihen pestattiin, tässä -- minun silmäini edessä, -- tällä pöydällä
-- minun kynälläni he piirsivät nimensä alle. Ja minä takaan, että ne
ovat kunnon poikia: Laumek, Tugdual Caroff, Yvon Duff, Keraezin poika
Tréguierista, -- ja suuri Yann Gaos, Pors-Evenistä, joka vetää vertoja
kolmelle!
"Leopoldine!"... Gaud paraiksi kuuli veneen nimen, jonka piti viedä
Yann pois, ja se kiintyi samalla hänen muistiinsa, ikäänkun se olisi
siihen taottu, jottei se pääsisi häviämään.
Kun hän illalla, Ploubazlanekiin palattuaan lopetteli työtään pienen
lamppunsa valossa, niin ei hänen mielestään haihtunut tämä sana, jonka
pelkkä kaiku sai hänet alakuloiseksi. Ihmisten ja laivojen nimillä
on oma kaikunsa, melkein merkityksensä. "Leopoldine", se uusi, outo
nimi seurasi häntä luonnottoman itsepintaisesti, siitä tuli häjy
painajainen. Hän oli toivonut, että hän vielä kerran näkisi Yannin
lähtevän "Marialla", jolla hän kerran oli käynyt, jonka hän tunsi, ja
jota Neitsyt oli suojellut niin monen vuoden vaarallisilla matkoilla;
tämä muutto, tämä "Leopoldine" lisäsi vaan hänen huoliaan.
Mutta kohta hän sanoi itselleen, ettei se kuulunut häneen, ettei
mikään mikä koski Yannia, enää kuulunut häneen. Ja samantekevähän se
hänelle lie, oli Yann siellä tai täällä, sillä tai tällä laivalla,
tuli tai meni!... Olisiko hän onnettomampi tai vähemmän onneton, kun
Yann oli Islannissa, kun tuli kesä, lämmin kesä, autioihin mökkeihin,
joissa naiset yksinään ja levottomina elostavat; -- tai kun taas
tuli uusi syksy, tuoden taas kalastajat kotiin?... Kaikki sehän
oli hänelle samantekevää, ei se tuonut hänelle iloa eikä toivoa.
Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, ei ollut mitään, mikä
olisi voinut lähestyttää heitä, koska Yann oli unohtanut Sylvestre
parankin. Gaudille selveni, että hänen piti ainaiseksi luopua
ainoasta unelmastaan, elämänsä ainoasta toivosta; hänen piti heretä
ajattelemasta Yannia, kaikkea, mikä vaan miten oli yhteydessä hänen
elämänsä kanssa, Islannin nimeäkin, joka vielä hänen tähtensä kajahti
niin surullisen viehättävästi hänen korvissaan, ajaa kokonaan pois ne
ajatuksen, pyyhkiä ne pois; hänen tuli käsittää, että se oli lopussa
ainaiseksi lopussa...
Hän katseli hellästi nukkunutta, vanhaa mummo parkaa, joka häntä vielä
tarvitsi, mutta joka kohta oli kuoleva. Ja sitten, miksi hyväksi hän
sitten eläisi, tekisi työtä, miksi ja mihin?...
Länsituuli oli taas alkanut riehua ulkona, katosta oli alkanut tippua
vettä, tyynesti ja keveästi, se oli kun lapsen itkua, tuulen ulvonnan
rinnalla. Ja Gaudin silmistä alkoi vierähdellä kyyneleitä, orvon,
hyljätyn kyyneleitä, huulille ne jättivät hiukan katkeran maun, ja
sitten ne hiljaa putosivat hänen työlleen, niinkun kesäinen sade,
jota ei vihuri kuljettele, vaan joka putoaa raskaasti ja nopeasti
ylen täysistä pilvistä. Hän ei voinut nähdä, masentuneena, kauhistuen
elämänsä tyhjyyttä, hän kääri kokoon rouva Tressoleurin väljät liivit
ja koetti panna maata.
Hän värähteli ojentaessaan jäseniään kauniissa herrassängyssään: se
kävi joka päivä kosteammaksi ja kylmemmäksi, -- niinkun kaikki muutkin
esineet tässä mökissä. -- Mutta hän oli nuori ja hän lämpeni ja nukkui
kesken itkuaan.