Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri
oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se
tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti
kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin
kotimatkalle, -- ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän
Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.
Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan
lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean
vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli
hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja
että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä... Ja sitten hän
pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun
oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos
hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka
maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa
toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea
toistensa sivu kapealla tiellä.
Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun
säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.
Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen
vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän
katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat
silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi
sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja
myöten, aivan tukan rajaa myöten.
Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:
-- Päivää, neiti Gaud!
-- Päivää, herra Yann, hän vastasi.
Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa,
vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä
tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat...
Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien
välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi,
tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia,
jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.
-- Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa,
tullessani risuja kokoomasta: -- me puhuimme minun poikaparastani,
niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja
puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika
parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä... Hän seurasi minua portille
saakka, kantoi minun pientä risukimppuani...
Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli
siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa,
oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää
toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa...
Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta,
maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.