XII.

Kesä kului jo elokuun lopulle, ensimäisten aamusumujen aikana

islantilaiset palasivat.

Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä

Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet

köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan

kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty,

kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän

oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista

kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli

paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.

Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja

tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä

matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun

herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat

lakkia.

Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä,

hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt

kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä

yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin,

solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, -- kun

hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli...

Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa

vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä

paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään,

jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien

välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.

Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut

enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran

eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten,

luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän

tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten

välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein

iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli

ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.

Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan

kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita,

on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina

Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole

pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta

ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä

täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty

höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita,

taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun

mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka

suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla

ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana

näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka

alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis

sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin

kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka

turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti

hetkeksi vaipuneen uneen.

Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka

raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran

suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita

kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori

olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse

luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka

mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.

Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman

lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä,

hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli

tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, -- ylpeänä

sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan

tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena,

ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä

hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun

hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään

muuhun...

Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen

kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei

Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, -- sillä Yann ei ollut

samanlainen kun toiset.

-- Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi

heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata

olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt

olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän

aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun

jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun

Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties?

ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt

kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä,

pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän

voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista.

Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä

riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi

käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.

Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä

hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä

päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke;

tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen

pyytämättä apua keltäkään.

Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi

astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana

Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea

olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti

mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli

köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun

kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä.

Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva

salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun

tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun

ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata,

keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja

pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä,

hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan,

sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää

päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat

vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka

ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen

vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat

hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:

-- Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta...

-- En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen

tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.

-- Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.

He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi

kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka

se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.

Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät

puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli

syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.

Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita,

savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä

käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden

rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.

Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa,

näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.

Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi

Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen

kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita

merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen

omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä

tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien

ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen

muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.

Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun

ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja

katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.

Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, -- ja Gaud

herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja

astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa,

hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.