Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa
alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka
olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:
-- Kuka puhui?
Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.
Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.
Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt
eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen
oikein pitkän varotustoitotuksen.
Jo se ääni yksistään karmi selkää siinä hiljaisuudessa. Silloin ikään
kun tämän väräjävän torventoitotuksen loihtimana ilmestyi näkyviin
suuri, odottamaton, harmaa ilmiö, joka uhkaavana kohosi korkealle aivan
lähellä heitä: siinä oli mastoja, raakoja, köysiä, täysi laivan kuva,
joka äkkiä, kokonaan tuli selvästi näkyviin, niinkun pelotuskuvat,
jotka ainoalla valosädekimpulla loihditaan pingotetulle vaatteelle.
Ja toisia miehiä tuli näkyviin niin likellä, että niitä oli voida
koskettaa, ne nojautuivat vasten veneen reunaa, ja katsoa töllistelivät
heitä, niinkun olisivat peljästyneinä ja hämmästyneinä unesta
heränneet...
He kävivät käsiksi airoihin, varamastoihin ja kekseihin -- mitä
vaan oli saatavilla pitkää ja vahvaa -- ja pistivät ne ulos
laidan ulkopuolelle, pitääkseen loitompana lähestyvää ilmiötä ja
vierailijoita. Toiset myöskin peljästyneinä kurottivat ulos suuria
tankoja, sysätäkseen heitä luotaan.
Mutta raakapuut vaan pikkuisen ratisivat heidän yläpuolellaan, ja
mastit, jotka hetkeksi olivat tarttuneet toisiinsa, erosivat heti
helposti; koska oli aivan tyyni, saatiin yhteentörmäys vältetyksi: ne
sysäsivät toisiaan niin keveästi, kun toinen laiva ei olisikaan ollut
kiinteätä massaa, vain jotain pehmyttä, melkein painotonta...
Kun vaara oli ohitse, niin miehet rupesivat nauramaan; he tunsivat
toisensa:
-- Ohoh! "Marian" miehiä!
-- Kas! Gaos, Laumek, Guermeur!
Ilmiö oli "Reine-Berthe", kapteeni Larvoër, se oli myös Paimpolista;
merimiehet olivat läheisistä kylistä: suuri, mustapartainen, jonka
hampaat näkyivät nauraissa, se oli Kerjégou, Ploudanielista, toiset
olivat Plounésista ja Plounérinistä.
-- Mutta miksi te ette soittaneet sen pahuukset'? kysyi Larvoër
"Reine-Berthen" kannelta.
-- Entäs te sitten! sen merirosvot, sen _merensikiöt_?...
-- Mekö?... se on eri asia, _meitä on kielletty meluamasta_. (Sen hän
vastasi, niinkun olisi mikä synkkä salaisuus näissä sanoissa piillyt,
samalla hän nauroi niin häjysti, jotta sitä sitten usein muistettiin
"Marialla" ja se antoi paljon ajattelemista).
Ja sitten, ikäänkun olisi liiaksi sanonut, hän lopetti leikkipuheella:
-- Meidän torvemme on tuo puhaltaissaan halaissut.
Ja hän näytti miestä, jolla oli naama kun merenhirviöllä, ja paksu
kaula ja leveä rinta, ja joka oli harteikas ja lyhytjalkainen ja näytti
kamalan voimakkaalta.
Ja katsellessaan toisiaan ja odotellessa tuulenpuuskaa tai virranvetoa,
joka olisi kuljettanut toista nopeammin eteenpäin kun toista ja
erottanut laivat toisistaan, alkoivat he keskustella. Nojautuen kaikki
laitaa vasten, ja pysytellen erillään pitkillä puukangillaan, he
puhelivat kotipuolen kuulumisia, viime kirjeistä, jotka olivat saaneet
"luovijasta", vanhoista vanhemmistaan ja vaimoistaan.
-- Minun vaimoni, Kerjégou sanoi, ilmoittaa saaneensa pienen, jota me
jo olemme odottaneet, ja sitten on tusina pian täysi.
Toisella oli kaksoset ja kolmas kertoi, että kaunis Jeannie Caroff
-- jonka tytön islantilaiset hyvin tunsivat -- oli mennyt naimisiin
rikkaan, kivuloisen miehen kanssa Plourivon piiristä.
He näkivät toisensa valkean udun läpi, ja oli niinkun se olisi
muuttanut äänenkin, joka tuntui kumealta, loittoselta.
Sillä välin Yann ei voinut kääntää silmiään eräästä kalastajasta, se
oli pieni, vanhanpuoleinen mies, hän tiesi varmaan, ettei hän ollut
sitä miestä koskaan ennen nähnyt ja kuitenkin oli se heti sanonut:
"Päivää, suuri Yann!" ja hyvin tuttavasti; se oli marakatin näköinen ja
vilkutti lakkaamatta ilkeitä läpitunkevia silmiään.
-- Minulle, sanoi vielä Larvoër, "Reine-Bertheltä", on ilmoitettu, että
vanhan ploubazlanekilaisen Yvonne Moanin pojanpoika on kuollut, hän
palveli, niinkun tiedätte, asevelvollisuuttaan Kiinan sotalaivastossa,
vahinko poikaa!
Kuullessaan sen, muut "Marian" miehet katsoivat Yanniin nähdäkseen,
joko hän tiesi tämän surusanoman:
-- Niin on, hän sanoi matalalla äänellä, välinpitämättömän ja ylpeän
näköisenä, viime kirjeessä isä siitä kertoi.
He katselivat kaikki häntä, udellen hänen suruaan ja se häntä harmitti.
He puhelivat nopeasti vaalean sumun läpi, sillä välin kun heidän oudon
yhtymisensä minutit kuluivat.
-- Minun vaimoni kertoo minulle samalla, jatkoi Larvoër, että herra
Mévelin tytär on muuttanut kaupungista Ploubazlanekiin, hän hoitaa
tätiään vanhaa Moania; hän käy nyt päivätöissä henkeään elättääkseen.
Muuten, sitä minä aina olen luullutkin, että hän olisi rohkea ja kunnon
tyttö, koristuksistaan huolimatta.
Taas he katsoivat kaikki Yanniin, joka alkoi suuttua täyttä totta, ja
tumma puna nousi hänen ruskeille poskilleen.
Tähän päättyi keskustelu "Reine-Berthen" väen kanssa, joita ei sen
jälkeen kukaan elävä olento nähnyt. Jo hetken ajan olivat he näkyneet
epäselvemmin, sillä heidän laivansa ei enää ollut yhtä likellä,
ja äkkiä huomasi "Marian" väestö, ettei heillä ollut mitään pois
työnnettävää, ei enää mitään pitkien puutankojen päässä, he hapuilivat
kekseillään, airoillaan, masteillaan ja raaoillaan tyhjää ilmaa ja
ne putosivat toinen toisensa perästä loiskahtaen mereen, niinkun
puutuneet suuret käsivarret. Ne vedettiin laivaan sisään, kun niitä
ei enää tarvittu. "Keine-Berthe" oli hälvennyt tiheään sumuun, se oli
kadonnut äkkiä kokonaan, niinkun transparangikuva, jonka takaa lamppu
on sammunut. He koittivat huutaa heille, mutta eivät saaneet vastausta
-- kuului vaan omituinen moniääninen pilkallinen jupina, joka päättyi
valitukseen, ja Marian miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan...
"Reine-Berthe" ei palannut silloin kun muut islantilaiset, ja kun
"Samuel-Azéniden" miehet eräässä vuonossa löysivät varmoja jäännöksiä
siitä (peräpuolen ja osan köliä), ei sitä enää odotettukaan, lokakuussa
kaikkien sen merimiesten nimet piirrettiin mustille tauluille, jotka
asetettiin kirkkoon.
Mutta siitä kun sitä viimeksi oli nähty, -- "Marian" väestö oli
tarkalleen pannut mieleen päivämäärän, aivan paluuaikaan saakka,
-- ei ollut mitään vaarallisempaa myrskyä Islannin merellä, jota
vastoin kolme viikkoa aikaisemmin, läntinen tuulenpuuska oli huuhtonut
mereen useita miehiä ja tuhonnut kaksi laivaa. Sitten he vielä
muistelivat Larvoërin naurua, ja yhdistämällä kaikki asianhaarat,
saivat he kummallisia johtopäätöksiä. Yann muisteli usein sitä yötä ja
merimiestä, joka apinantavalla vilkutteli silmiään: ja joskus "Marian"
miehet kammoksuen arvelivat, että he sinä aamuna ehkä olivatkin
puhuneet vainaajain kanssa.