Tällä kertaa he saivat olla kymmenen päivää yhtä mittaa sakeassa
sumussa, mitään näkemättä. Kalansaalis pysyi hyvänä, ja kun oli paljon
työtä, niin ei ollut ikävä. Tuon tuostakin aina määrätyn ajan perästä
joku heistä puhalsi torveen, joka synnytti vimmaisen pedon mylvinnän
kaltaisen äänen. Joskus vastasi jostain kaukaa sumusta toinen mylvintä
heidän toitotukseensa. Silloin oltiin kahta valppaampia. Jos ääni
lähestyi, kaikki jännittivät korviaan tuntematonta naapuria kohti, jota
he luultavasti eivät koskaan näkisi, mutta jonka läheisyys kuitenkin
oli vaarallinen. Koeteltiin arvata kuka se oli; siitä oli huvia,
seuraa, ja haluten nähdä sitä, he pingottivat silmiään, tunteakseen
katseillaan käsittämättömien, vaikeitten verhojen läpi, joita yhä
riippui kaikkialla ilmassa.
Sitten se eteni ja torven mylvintä hälveni mykkään etäisyyteen; he
olivat taas yksin äänettömyydessä keskellä äärettömiä, liikkumattomia
höyryjä. Kaikki oli märkää, joka paikasta tippui suolaista vettä. Ilma
kävi kylmemmäksi, aurinko viipyi yhä kauvemmin taivaanrannan alla; oli
jo oikeita öitä, joita kesti yksi tai kaksi tuntia, ja joiden hämärä
oli synkkää ja jäätävää.
Joka aamu mitattiin veden syvyyttä, peljättiin "Marian" tulevan liian
likelle Islannin saarta. Mutta kaikki laivan köydet peräkkäin pantuina
eivät olisi ulottuneet meren pohjaan: oltiin siis juumalla, syvällä,
turvallisilla vesillä.
Elämä oli raitista ja kovaa; yltyvä kylmä lisäsi illan suloutta, oli
kun lämpimässä tuvassa ainakin, kun tuli tammiseen kajuuttaan, syömään
tai makaamaan.
Päivillä nämä miehet, jotka olivat enemmän muusta maailmasta erotetut,
kun munkit, puhelivat hyvin vähän keskenään. Kukin hoiti siimaansa,
toisen tunnin toisensa perästä samalla paikalla liikahtamatta, kädet
vain lakkaamatta jatkoivat kalastustyötään. He olivat toisistaan vaan
kahden, kolmen metrin päässä ja lopulta he eivät enää nähneet toisiaan.
Hiljainen sumu, valkea hämärä viihdyttivät mielen uneen. Kalastaissaan
he laulelivat jotain kotipuolensa laulua, puoliääneen, jott'eivät kalat
säikkyisi. Ajatukset kävivät hitaammiksi ja niitä oli vähemmän; ne
näyttivät venyvän, kestävän kauvemmin, jotta voisivat täyttää ajan,
jättämättä aukkoja, tyhjiä paikkoja, He eivät enää ollenkaan ajatelleet
naisia, koska oli jo kylmä; mutta he uneksivat hajanaisia, ihmeellisiä
unia, niinkun nukkuessa, ja näitten unelmien kulku oli yhtä sekava kun
sumu...
Sumuinen elokuu tavallisesti päätti joka vuosi tällä hiljaisella ja
surullisella tavalla Islannissa olon. Muuten he aina vielä elivät samaa
raitista elämää, rinta paisui ja jäntereet karastuivat.
Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa
olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen
hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää
hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin,
kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää
pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.
Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen
turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä
ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi
toisten pilapuheille.
Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre
luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, -- ja
josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko
maailmassa... Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään...
Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita
ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle
näkynyt.