IX.

Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa,

ympäröivää, tuttua merenpintaa.

Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen

näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.

Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä

mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet

kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut

näkevänsä mitään, -- mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä

on, eikä voi olla olematta.

Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei

tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista

valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni

katsetta. -- Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi

epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.

Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska

ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein

sulivat yhteen suureksi hunnuksi.

Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi

juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus,

hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut

aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. -- Se yksin,

koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän

tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu;

-- ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.

Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona

vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä

juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja

kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää

aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se

tuli niin kaukaa.

Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja

vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana

hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun

viimeinen ilmaus hänestä.

Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka

syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa... Mutta sanat, jos

ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä

käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus

unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia

katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.

Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista,

joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen

veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut

vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä,

täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja

hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi

syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen

silmiensä eteen, -- ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä

hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. -- Mutta suuria

kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä

rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.

Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään

sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä

huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi

ja umpimieliseksi.

... Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu...

Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin,

joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut

sielun kuolemattomuutta.

Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin

he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan

olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä

epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita,

suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja

kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.

Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se

tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, -- ja se ajatus, että Sylvestre

oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa

epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.

Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä,

ikäänkun hän olisi ollut yksinään.

... Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli

tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi,

syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista

enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden;

mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.

Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän

sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu

tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu

vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; -- kohotettu

hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä

meren raskasta unta.

Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko,

joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle,

kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua...

Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja

synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann...

Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi

surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman

sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän

oli elänyt puolen ikäänsä...

Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla

eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen

kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen

kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.

Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.

Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos.

Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman

kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi

heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän

suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta.

Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset

olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä.

Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia,

joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka

taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten

täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.

Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien

perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä;

"Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta,

johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.

-- Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.

He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin

kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin

vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen

palataan.

Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai

heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista

toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota

vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä

kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin

tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.

Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää

ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota

läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten

pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean

kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi

niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja

hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.

Islannin kalastajat · 第 36 / 65 题