Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa,
ympäröivää, tuttua merenpintaa.
Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen
näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.
Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä
mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet
kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut
näkevänsä mitään, -- mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä
on, eikä voi olla olematta.
Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei
tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista
valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni
katsetta. -- Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi
epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.
Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska
ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein
sulivat yhteen suureksi hunnuksi.
Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi
juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus,
hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut
aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. -- Se yksin,
koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän
tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu;
-- ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.
Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona
vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä
juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja
kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää
aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se
tuli niin kaukaa.
Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja
vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana
hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun
viimeinen ilmaus hänestä.
Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka
syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa... Mutta sanat, jos
ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä
käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus
unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia
katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.
Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista,
joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen
veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut
vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä,
täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja
hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi
syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen
silmiensä eteen, -- ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä
hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. -- Mutta suuria
kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä
rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.
Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään
sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä
huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi
ja umpimieliseksi.
... Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu...
Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin,
joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut
sielun kuolemattomuutta.
Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin
he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan
olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä
epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita,
suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja
kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.
Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se
tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, -- ja se ajatus, että Sylvestre
oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa
epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.
Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä,
ikäänkun hän olisi ollut yksinään.
... Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli
tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi,
syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista
enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden;
mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.
Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän
sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu
tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu
vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; -- kohotettu
hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä
meren raskasta unta.
Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko,
joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle,
kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua...
Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja
synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann...
Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi
surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman
sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän
oli elänyt puolen ikäänsä...
Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla
eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen
kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen
kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.
Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.
Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos.
Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman
kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi
heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän
suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta.
Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset
olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä.
Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia,
joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka
taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten
täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.
Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien
perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä;
"Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta,
johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.
-- Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.
He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin
kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin
vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen
palataan.
Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai
heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista
toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota
vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä
kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin
tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.
Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää
ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota
läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten
pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean
kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi
niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja
hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.