Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen
veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; -- se
oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli
menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen
kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä
hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein
käsittänyt... Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä
itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun
merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.
Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten
kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän
heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.
Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin
hänen hautajaisiaan.
Keskiyön aikaan, -- kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että
hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin
hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, -- hän vielä oli olevinaan näissä
maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:
-- Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua
ja uni katoaa.
Mutta kun raskas käsi häntä kosketti ja ääni kuului sanovan: "Gaos! --
nouse ylös, vaihetaan miehiä!" kuuli hän paperin kahisevan rinnallaan
-- kamala ääni, joka todisti, että Sylvestre todellakin oli kuollut.
-- Voi, niin kirje!... se onkin siis totta! -- ja nyt se jo teki
valtavamman, julmemman vaikutuksen, ja hän hypähti äkkiä ylös unestaan
ja löi leveän otsansa kattopalkkiin.
Sitten hän pukeutui ja aukaisi luukun mennäkseen työhönsä, kalastamaan.