Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa
asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa,
väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi,
hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi,
niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.
-- Minun pojanpoikani on kuollut!
Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.
Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi
polvilleen rukoilemaan.
He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun
kesäkuun hämärää kesti, -- ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se
ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka
soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin,
joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon
kuolleet...
Viimein Gaud sanoi:
-- Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni,
jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei
teidän tarvitse olla aivan yksinänne.
Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten
hänen tahtoansa toinen ajatus: -- hän ajatteli sitä, joka oli kaukana
kalastamassa.
Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti
juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?...
Luultavasti, sillä hän rakasti häntä... Ja keskellä omaa suruaan hän
ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen
kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama
suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; -- sanalla sanoen, hän
vaan ajatteli Yannia.