Noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun taivas kävi yhä synkemmäksi, --
sadeaika näet lähestyi, -- ja kuumuus yhä painavammaksi keltaisessa
Tonkinissa, Sylvestre, joka oli tuotu takaisin Hanoihin, lähetettiin
Ha-Longin ulkosatamaan ja vietiin lasarettilaivaan, joka oli Ranskaan
palajamassa.
Häntä oli jo pitkät ajat kuljetettu monilla paareilla toisesta
kenttälasaretista toiseen. Oli tehty, mitä oli voitu; mutta olosuhteet
olivat vaikeat, hänen rintaansa kokoontui vettä, lävistetystä kyljestä
tunkeutui alati ilmaa, porahdellen läven kautta, joka ei enää mennyt
umpeen.
Hänelle oli annettu kunniaraha ja se oli tuottanut hänelle iloa
hetkeksi.
Mutta hän ei ollut enää sama sotamies kun ennen, jolla oli ollut reipas
ryhti ja sointuva, voimakas ääni. Kaiken sen olivat pitkät kärsimykset
ja polttava kuume vieneet. Hänestä oli taas tullut lapsi, hän ikävöi
kotiinsa; hän tuskin enää puhui, vastasi parhaiksi, heikolla,
lempeällä, sammuvalla äänellä. Hän tunsi olevansa niin sairas, ja oli
niin kaukana, niin kaukana, siihen vielä meni monta, monta päivää,
ennenkun hän saattoi tulla kotiin; -- jaksaisiko hän elääkään siihen
saakka, sillä voimat yhä vähenivät?... Lakkaamatta hän ajatteli vaan
sitä, että hän oli niin hirmuisen kaukana, se ajatus häntä aina painoi,
kun hän hetkellisen horrostilan jälkeen heräsi kauheaan tuntoisuuteen,
kitumaan tuskiaan, polttavaa kuumetta ja lävistetyn rinnan vihlovaa
ääntä. Siksi hän olikin rukoillut, että hänet vietäisiin laivaan vaikka
hengen kaupalla.
Hän oli raskas kantaa paareissaan, ja väkisinkin häntä tuli pahasti
sysityksi muuttaissa.
Kuljetuslaivassa hänet pantiin pieneen rautasänkyyn, joita oli
rivitysten niinkun sairashuoneessa, ja hän alkoi uudestaan, vaikka
päinvastaiseen suuntaan pitkää matkaansa yli valtamerien. Se erotus oli
vain, ettei hän tällä kertaa elänyt niinkun lintu mastoissa raikkaitten
tuulten keskellä, vaan alhaalla umpinaisessa ilmassa, johon sekaantui
lääkkeitten, haavojen ja kaiken tämän kurjuuden löyhkä.
Ensi päivinä oli ilo siitä, että hän oli matkalla, hiukkasen
virkistänyt häntä. Hän saattoi istua vuoteellaan tyynyjen nojassa
ja tuon tuostakin pyysi hän lipastaan. Hänen merimieslippaansa oli
maalaamattomasta puusta, hän oli ostanut sen Paimpolissa, pitääkseen
siinä arvokalujaan; siinä olivat Yvonne mummon, Yannin ja Gaudin
kirjeet, vihko, johon oli kirjoitettu merimieslauluja, ja muuan
Confuciuksen kirjoittama kirja, kiinankielellä, jonka hän satunnaisesti
oli saanut käsiinsä eräällä ryöstöretkellä, ja jonka lehtien puhtaille
takasivuille hän oli kirjoittanut lapsellista sotapäiväkirjaansa.
Mutta sitten hän kävi huonommaksi, kun oli viikko kulunut, niin
lääkärit luulivat, ettei enää voinut kuolemaa välttää.
... He olivat nyt lähellä päiväntasaajaa, myrskyseutujen kauheassa
kuumuudessa. Laiva kulki kulkuaan heilutellen vuoteita, haavoitettuja
ja sairaita, se kulki yhtämittaa, nopeasti, raivoavaa merta myöten,
joka oli yhtä kiihtynyt ja vimmastunut, kun passaadituulien aikana.
Ha-Longista lähdettyä oli kuollut useampia, jotka oli täytynyt heittää
syvään mereen, tälle Ranskan suurelle tielle; moni pieni sänky oli
päässyt vapaaksi vieras raukastaan.
Tämä päivä oli liikkuvassa sairashuoneessa kovin synkkä; mainingin
tähden oli täytynyt panna rautaluukut kanuunaporttien eteen, ja sen
kautta tuli sairaiden kidutushuone vielä kauheammaksi.
Hän oli sairaampi kun koskaan, loppu lähestyi. Viruen lävistetyllä
kyljellä, hän pusersi sitä molemmin käsin viimesillä voimillaan,
estääkseen vettä, märkää nestettä liikkumasta oikeassa keuhkossaan, ja
koittaen hengittää ainoastaan toisella. Mutta toinenkin oli vähitellen
hivuttunut toisesta, ja kuolinkamppailu oli alkanut.
Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa;
kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen
ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin
Islannissa.
Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja
oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan
miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.
Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei
tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla
koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen
kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää
huolineet.
Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta,
jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös
tuuleen, koittaa taas elää... Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat
köysissä, asustivat mastissa!... Mutta kaikilla ponnistuksillaan
ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja
kuihtunutta kaulaansa, -- melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä,
joita unissaan tekee. -- Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin
kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen
kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta
meni hetkeksi tunnottomaksi.
Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä
oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden
aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään,
häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla
erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta;
sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta
heiluen kun soihto, jota kannetaan.
Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan
sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan
ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa
missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.
... Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa
kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen
päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla
Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa
pojanpoikansa kuolemasta.
Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin
vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen
rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni
mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet
täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista
tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet
sädekehyksellä.
Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri
oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen
loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se
oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla
valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.
Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se
oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan
ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa
"Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen
kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää
ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat
tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna
se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann,
joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun
tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.
Samalla hetkellä, kun punainen valotulva, joka tunkeutui sisään
laivan luukusta, sammui, jolloin eteläinen aurinko kokonaan katosi
kullankiiltävään mereen, pyöritteli kuoleva pojanpoika silmiään, ne
kääntyivät otsaan päin, ikäänkun kadotakseen pään sisään. Silloin
pitkäripsiset silmäluomet painettiin alas -- Sylvestre tuli taas niin
kauniiksi ja tyyneksi, kun viruva marmorikuva...