Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee...
Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä
tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.
Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä
keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla...
... Vieläkin!!... sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! -- Terävä,
suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän
käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee
eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen
saattaa tappaa.
Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä
luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse
ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan;
siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee
sivu, korvan juurelta...
... Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä
merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään
riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.
He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein
hullunkuriselle ja sanovat:
-- Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten
silmissä samoja kiinalaisia).
Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka
kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".
Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat
lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat
ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo.
Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään
mitään liikettä.
Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle,
etsien, mistä ne olivat tulleet.
Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä
tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He
juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat
riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat,
juoksee ensimäisenä.
Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta...
Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti
samoja, -- pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, --
olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen
nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.
Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun
etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten,
keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat,
jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa... Sitten he äkkiä
syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta
päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.
-- Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.
Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon,
jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee
toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta...
* * * * *
Tällä hetkellä, tänä päivänä oli pikku Sylvestre kaunis nähdä, hänen
vanha mummonsa olisi ylpeillyt hänestä, niin sotaisa hän oli!
Hän oli muutamassa päivässä jo muuttunut suuresti, iho oli käynyt
ruskeaksi, myöskin ääni oli muuttunut, hän oli oikein haltioissaan.
Merimiehet olivat jo ruvenneet arvelemaan, sillä kuulat olivat tehneet
naarmuja heihin, he jo olivat lähteä pakoon, joka olisi varmaan vienyt
heidät kaikki kuolemaan; mutta Sylvestre oli yhä kulkenut eteenpäin,
hän piteli pyssyään piipusta, ja piti puoliaan melko joukolle, hosuen
oikeaan ja vasempaan, iskien pyssynperällä kuoliaaksi. Ja hänen
kauttaan koko seikkailu muuttui: se kauhu, se sokea vimma, joka
sokeasti ratkaisee taistelun tämmöisissä pienissä kahakoissa, joita ei
kukaan ohjaa, oli vuorostaan vallannut kiinalaiset, he nyt alkoivat
väistyä.
... Asia oli ratkaistu, he pakenivat. Ja kuusi merimiestä latasivat
nopeasti kiväärinsä ja ampuivat heitä helposti; heinikossa oli punaisia
lätäköitä, kuolleita ruumiita, kalloja, joista aivot valuivat joen
veteen.
He pakenivat kaikki kyyristyneinä vasten maata niinkun leopardit. Ja
Sylvestre juoksi perästä, hänellä oli jo kaksi haavaa, keihään pistos
reidessä ja syvä haava käsivarressa; mutta hän ei tuntenut muuta kun
taistelun kiihkoa, hillitsemätöntä kiihkoa, joka tulee urhoollisesta
verestä, joka tekee yksinkertaiset ihmiset uhkarohkeiksi, joka loi
vanhanajan sankarit.
Muuan, jota hän ajoi takaa, kääntyi äkkiä ja tähtäsi epätoivoisen
kauhun kivettämällä. Sylvestre pysähtyi, nauroi halveksien, ylpeästi,
antoi hänen tähdätä, heittäytyi äkkiä vasemmalle, kun hän näki mihin
suuntaan luodin piti kulkea. Mutta juuri lauetessa pyssynpiippu
satunnaisesti heilahti samaan suuntaan. Silloin hän tunsi sysäyksen
rinnassaan, hän käsitti heti, mitä se oli, se selveni hänelle jo,
ennenkun hän mitään tunsi, hän kääntyi toisiin merimiehiin, jotka häntä
seurasivat, koittaen vanhan sotamiehen tavoin sanoa tavalliset sanat:
"Minä luulen saaneeni kylläksi!" Juoksun jälkeen vetäessään suullaan
ilmaa keuhkoihin, hän tunsi sitä tunkevan sisään myöskin pienestä
kolosta oikealla puolella rintaa, ja kuului moista ilkeätä ääntä, kun
rikkonaisesta palkeesta. Samalla hänen suunsa tuli täyteen verta, hän
tunsi sivussaan polttavaa kipua, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes se
oli vallan kauheata, sanomatonta.
Hän kääntyi paikallaan pari kolme kertaa ympäri, päätä pyörrytti ja hän
koetti imeä ilmaa sen punaisen nesteen läpi, jota tulvaili suuhun ja
joka tukehutti häntä, -- ja sitten hän kaatui raskaasti lokaan.