Merta, harmaata merta.
Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä
menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.
Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut
etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun
kalalokit merelle.
Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki
pitkin veden pintaa.
Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti
kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta
ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä
tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun
katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli
vaan äänettömyyden...
... Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se
olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun
olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut
paikaltaan...
He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin
puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän
sumun tähden.
Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli
omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle.
"Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä,
liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän
koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli
kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen
sortua.
Ken ei ole nähnyt linturaukan, hyönteispahaisen tarttuvan jaloistaan
linnun liimaan?
Ensiksi ei sitä huomaakaan; se ei muuta niitten näköä. Täytyy tietää,
että ne ovat altapäin tarttuneet kiinni ja etteivät ne ole koskaan
päästä irti. Vasta sitten kun ne alkavat kamppailla, irti päästäkseen,
tarttuu liimaa niitten siiville ja päähän, ja ne vähitellen tulevat
niin surkean näköisiksi, kun eläimet kuolintuskissaan ovat.
Sama oli "Mariankin" laita; aluksi ei voinut juuri mitään huomata; se
kyllä oli vähän kyljellään, mutta oli aikainen aamu ja sää oli tyyni ja
kaunis, täytyi tietää huomatakseen todellisen vaaran olevan käsissä.
Kapteeni parkaa oli sääli, joka oli syyllinen onnettomuuteen, kun ei
ollut pitänyt varalla, missä oltiin: hän väänteli käsiään ja sanoi
epätoivoissaan: -- "Voi venettäni, voi venettäni!" Aivan lähellä heitä
selkeni äkkiä ja he näkivät niemen, jota he eivät tunteneet. Sumu
tiheni kohta taas, eivätkä he enää erottaneet sitä.
Sitäpaitse ei näkynyt ainoatakaan purjetta, ainoatakaan savua. --
Tällä hetkellä se olikin heille melkein enemmän mieleen; he pelkäsivät
kovasti englantilaisia pelastajia, jotka melkein väkisin auttavat
vaarasta, ja joista täytyy puolustaida kun merirosvoista.
He riehuivat ja puuhasivat, muuttelivat lastia. Turk, heidän koiransa,
joka ei ollenkaan peljännyt meren maininkia, oli myöskin hyvin levoton:
altapäin kuuluva jyminä, kovat jysäykset, kun aalto laivaa kohotteli ja
sitten tämä liikkumattomuus: se ymmärsi hyvin, ettei tämä kaikki ollut
luonnollista ja kätkeytyi nurkkaan, häntä koipien välissä.
Sitten he veivät veneillä ankkurit ulommaksi ja koettivat yksissä
voimin hinata laivaa irti -- raskasta työtä, jota kesti kymmenen
tuntia yhtämittaa; -- ja illan tullessa laiva parka, joka aamulla oli
ollut niin puhdas ja siisti, näytti surkealta, se oli likainen ja
märkä ja kaikki oli hujan hajan. Se oli taistellut ja yritellyt jos
jollakin tavalla, mutta ei hievahtanut, se oli kun kiinni naulattu, kun
haaksirikkoutunut veneen hylky.
* * * * *
Yö heidät yllätti, tuuli heräsi ja aalto alkoi kohota; alkoi jo
näyttää pahalta, kun he äkkiä, kuuden aikaan pääsivät irti; vene läksi
liikkeelle, ankkurikettingit katkesivat, joilla he olivat koettaneet
pysytteleiä paikallaan... Silloin miehet juoksivat kun hullut kokasta
perään huutaen:
-- Me olemme irti!
He olivat todellakin irti, ei voi sanoin selittää heidän iloaan; he
tunsivat taas liikkuvansa, olevansa taas keveällä, elävällä laivalla,
eikä semmoisella, joka on hylyksi joutumaisillaan, niinkun äsken olivat
olleet.
Ja samalla katosi myöskin Yannin surumielisyys. Hänkin oli päässyt
vapaaksi niinkun vene, hänen käsivarsiensa terveellinen väsymys oli
hänet parantanut, hän oli taas huoleton ja puisteli muistot pois.
Seuraavana aamuna, kun he olivat saaneet ankkurinsa ylös, jatkoi hän
matkaansa kylmää Islantia kohti, sydän nähtävästi yhtä vapaana kun
edellisinäkin vuosina.