Paimpolissa -- viimeinen päivä helmikuuta, kalastajien Islantiin lähdön
edellinen päivä.
Gaud nojautui vasten huoneensa ovea, liikkumattomana ja kalpeana.
Yann oli alhaalla puhelemassa hänen isänsä kanssa, Hän oli nähnyt
Yannin tulevan ja kuuli epäselvästi hänen äänensä.
He eivät olleet kohdanneet toisiaan koko talvena, ikäänkun mikä
sallimus olisi aina erottanut heidät toisistaan.
Pors-Evenin matkan jälkeen oli Gaud perustanut toivonsa "islantilaisten
rukouspäivään", jolloin on monta tilaisuutta nähdä ja puhutella
toisiaan, torilla, illalla, ihmistungoksessa. Jo juhlapäivän aamuna
oli pitkin kadun vierustoja levitetty valkeita kankaita, ja ripusteltu
vihreitä seppeleitä, mutta alkoi sataa vallan tulvimalla, vinkuvan
länsituulen puhaltaessa; Paimpolissa ei koskaan oltu nähty niin mustaa
taivasta. "Ploubazlanekilaiset eivät varmaankaan tule", sanoivat
suruissaan ne tytöt, joitten armastelijat olivat sieltä päin. Eivätkä
he tulleetkaan, taikka sulkeutuivat he heti kapakkoihin juomaan. Ei
ollut juhlakulkua, ei kävelyä, ja Gaud, sydän surullisempana kun
tavallisesti, oli jäänyt koko illaksi istumaan ikkunansa ääreen,
kuunnellen sateen rapinaa vasten kattoja ja kapakoista kaikuvaa
kalastajien meluavaa laulua.
Muutamia päiviä hän jo oli odottanut tätä Yannin käyntiä, arvaten,
että ukko Gaos, joka ei mielellään tullut Paimpoliin, lähettäisi
poikansa kesken olevaa veneen kauppaa selvittämään. Silloin hän oli
päättänyt lähestyä Yannia, jota tytöt tavallisesti eivät tee, ja sanoa
hänelle suoraan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellä. Hän aikoi moittia
Yannia siitä, että hän ensiksi oli häirinnyt hänen rauhaansa ja sitten
hyljännyt hänet, niinkun kunniaton mies. Itsepäisyys, ujous, kiintymys
meriammattiin, kiellon pelko... jos kaikki nämä esteet, jotka Sylvestre
oli maininnut, olisivat ainoat, niin ne kenties saisi poistetuksi
suoran avosydämmisen keskustelun kautta. Ja sitten Gaud kenties taas
saisi nähdä hänen kauniin hymyilynsä, joka sovittaisi kaikki -- saman
hymyilyn, joka edellisenä talvena niin oli häntä hämmästyttänyt ja
viehättänyt, kun Yann koko tanssiaisyön piteli häntä käsissään valssin
pyörteessä. Tämä toivo rohkaisi häntä, se täytti hänet suloisella
levottomuudella.
Kaukaa katsoen näyttää kaikki aina helpolta ja yksinkertaiselta sanoa
ja tehdä.
Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä,
ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan,
viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän
viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.
Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä
aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä,
seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä,
niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin
että se oli pakahtua... ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi
saattaisi aueta -- hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, --
ja Yann astua ulos!
Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi
ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut
muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä
tekemään.
Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että
huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata
häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia
yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata
vieläkin kokonainen kesä elämästään...
Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi
alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.
-- Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.
-- Minunko kanssa!... neiti Gaud?... hän sanoi matalalla äänellä,
vieden käden hattuunsa.
Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä,
kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan.
Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä
harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa
porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.
Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut
sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen
häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.
-- Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla
äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.
Yann kääntyi poispäin ja katsoi ulos. Hän oli käynyt tulipunaiseksi,
veri poltti hänen kasvoissaan, ja niinkun hurjalla sonnilla hänen
sieramensa värähtelivät joka henkäykseltä, joka kohotti hänen rintaansa.
Gaud koetti jatkaa.
-- Tanssiaisiltana, jolloin me olimme yhdessä, te sanoitte minulle
jäähyväiset, niinkun sanotaan sille, jonka suhteen ei ole aivan
välinpitämätön... Herra Yann, ettekö muista?... Mitä minä olen teille
tehnyt?...
Länsituuli, joka ulvoi kadulla, pöyrytteli Yannin tukkaa, heilutteli
Gaudin päähineen liepeitä ja jyskytteli kauheasti erästä ovea heidän
takanaan. Tässä käytävässä oli vaikea keskustella vakavia asioita.
Näitten ensimäisten lauseitten jälkeen, jotka hän vaivoin oli saanut
sanotuksi, oli hän vaiti, hänen päätään huimasi eikä hän enää voinut
ajatella. He olivat lähestyneet katuovea, Yann aina väistyen.
Ulkona riehui tuuli ja taivas oli synkkä. Avonaisesta ovesta lankesi
kalpea, synkkä valo heidän kasvoilleen. Muuan naapuri toiselta puolelta
katua katseli heitä; mitähän nuo molemmat tuossa käytävässä puhelivat,
kun he näyttivät olevan semmoisessa mielenliikutuksessa? mitähän
Mévelissä oikeastaan tapahtui?
-- Ei, neiti Gaud, hän viimeinkin vastasi, tempautuen irti hurjasti kun
metsänpeto. -- Minä olen jo kuullut, että ihmiset meistä puhuvat... Ei,
neiti Gaud... Te olette rikas, me emme kuulu samaan säätyluokkaan. Minä
en ole mies, joka sopisin teille, minä...
Ja hän meni pois... Nyt oli siis kaikki lopussa, lopussa ainaiseksi.
Eikä Gaud edes ollut saanut sanotuksi sitä, mitä hän oli aikonut,
keskustelussa, joka oli vaan saattanut hänet Yannin silmissä näyttämään
julkealta olennolta. Se oli sentään kummallinen mies, tuo Yann, hän
ylenkatsoi tyttöjä, rahaa, kaikkea!...
Gaud seisoi ensiksi paikallaan ikäänkun siihen kiinni naulattuna,
kaikki näytti pyörivän hänen silmissään.
Äkkiä niinkun salama juolahti hänen mieleensä ajatus, joka oli
kaikista sietämättömin: Yannin kumppania, islantilaisia käveli torilla
edestakasin odottaen häntä. Hän ehkä kertoisi heille kaikki ja he
yhdessä nauraisivat häntä; se häpeä olisi kaikkein suurin. Hän riensi
nopeasti huoneesensa, tähystelemään heitä ikkunaverhojen takaa.
He seisoivat todellakin ryhmässä talon kohdalla. Mutta he katselivat
vain säätä, joka kävi yhä synkemmäksi, ja lausuivat arveluitaan
lähestyvästä, suuresta sateesta:
-- Ei sitä kauvan kestä, mennään juomaan pari lasia siksi aikaa.
Ja sitten ääneensä laskivat leikkiä Jeannie Caroffista ja muista
tytöistä, mutta ei kukaan edes kääntynyt hänen ikkunaansa.
He olivat kaikki iloisia paitse Yann, joka ei vastannut heidän
puheisiinsa eikä nauranut, vaan pysyi totisena ja surullisena. Eikä hän
mennyt toisten kanssa juomaan, vaan välittämättä heistä tai sateesta,
jota oli alkanut tulla, hän kulki hitaasti poispäin unelmiinsa
vaipuneena, torin poikki, Ploubazlanekiin päin...
Silloin Gaud antoi hänelle kaikki anteeksi ja hellä toivoton tunne
täytti hänen sydämmensä entisen katkeran harmin asemesta.
Hän istuutui alas, tukien käsillään päätään. Mitä hän nyt tekisi?
Jos Yann vaan hetkisen olisi häntä kuunnellut, taikka jos hän tulisi
tänne, ja he saisivat rauhassa puhella yksin huoneessa, niin ehkä
kaikki vielä selviäisi.
Gaud rakasti häntä niin suuresti, että hän olisi voinut tunnustaa
hänelle kaikki. Hän olisi sanonut: "Te etsitte minut, silloin kun minä
en teiltä mitään pyytänyt, nyt minä olen teidän omanne koko sielustani,
jos te tahdotte; minä en pelkää ruveta kalastajan vaimoksi, ja muuten
minun vaan tarvitsisi valita Paimpolin pojista mieleisin, jos tahtoisin
ketään heistä puolisokseni; mutta minä rakastan vaan teitä, koska,
huolimatta kaikesta, minä luulen teitä muita nuoria miehiä paremmaksi:
minä olen rikas ja minä tiedän, että minä olen kaunis, mutta vaikka
minä olen asunut kaupungissa, minä vannon teille, että minä olen
rehellinen tyttö, etten minä koskaan ole tehnyt mitään oikein pahaa;
koska minä teitä näin rakastan, niin miksi te ette minusta huoli?"
... Mutta ei hän tätä koskaan sanoisi, unessa vain; oli jo liian
myöhäistä, Yann ei häntä enää kuunteleisi. Yrittäisikö hän vielä
kerran puhutella häntä... oi ei! Mitähän Yann silloin hänestä
ajatteleisikaan!... Ennen hän kuolisi.
Ja huomenna heidän kaikkein piti lähteä Islantiin!
Hän oli yksin kauniissa huoneessaan, väristen helmikuun kalpeassa
valossa, hän istui tuolilla seinän vierustalla, koko maailma hänestä
tuntui syöksyvän kokoon ja kaikki nykyisyys ja tulevaisuus samaan
kauheaan, äärettömään tyhjyyteen, joka alkoi levitä hänen ympärilleen.
Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla,
eikä enää kärsisi... Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen
epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa...