Jaettiin Ranskasta tullutta postia, Circen kannella, Ha-Longin
ulkosatamassa, toisella puolen maapalloa. Keskellä tungeskelevaa
merimiesjoukkoa huusi kortterimestari kovalla äänellä niitten
onnellisten nimet, jotka saivat kirjeitä. Tämä tapahtui illalla,
patteriassa, lyhdyn valossa.
-- "Moan, Sylvestre!" Hänelle oli kirje, aivan oikein, siinä oli
Paimpolin postimerkki, -- mutta se ei ollutkaan Gaudin käsialaa. --
Mitähän se merkitsi? Ja keltähän se oli'?
Katseltuaan ja käänneltyään sitä, aukasi hän sen arasti.
"Ploubazlanek 5 p. Maaliskuuta 1884.
"Rakas pojanpoikani".
Se oli siis hänen vanhalta isoäidiltään, hän hengitti keveämmin,
olipa hän vielä itse pannut ulkoa opitun nimimerkkinsä alle suurilla,
kömpelöillä kirjaimilla: "Leski Moan".
Leski Moan. Arvelematta hän nosti paperin huulilleen ja suuteli nimen
pahaista niinkun pyhää amulettia. Sillä tämä kirje tuli tärkeänä
hetkenä hänen elämässään: huomenaamuna, päivän koitteessa hänen piti
lähteä tuleen.
Oltiin huhtikuun keskivälissä; Bac-Ninh ja Hong-Hoa olivat äsken
valloitetut. Suurempiin yrityksiin ei Tonkinissa kohtakaan aiottu
ryhtyä, -- kuitenkaan eivät avun lähetykset riittäneet, -- siksi
otettiin laivamiehistöstä kaikki, joista voitiin luopua, ja näillä
täydennettiin ne merimieskomppaniiat, jotka jo oli viety maalle.
Ja Sylvestre, joka jo kauvan sitten oli kyllästynyt luovimiseen ja
vartioimiseen, oli muutamien toisten kanssa määrätty täyttämään
komppaniiain aukkoja.
Kyllähän juuri niihin aikoihin puhuttiin rauhasta; mutta oli jotain,
joka sanoi heille, että he kyllin ajoissa pääsisivät maalle, saadakseen
vielä taistellakin. Kun he olivat järjestäneet kapineensa, lopettaneet
valmistuksensa ja sanoneet jäähyväiset, kävelivät he koko illan toisten
joukossa, jotka jäivät laivaan, ja he tunsivat paisuvansa ja ylpeilivät
näiden rinnalla; kukin näytti omalla tavallaan, miten lähtö häneen
vaikutti, toiset olivat totisia, vähän umpimielisiä, toiset keventivät
mieltään lakkaamatta puhumalla.
Sylvestre kulki melkein ääneti ja kätki itseensä kärsimättömyytensä,
ainoastaan kun joku häntä katseli, näytti hänen salaperäinen hymyilynsä
sanovan: "Niin, minä myöskin -- ja jo huomenaamuna". Hänellä oli vielä
ainoastaan epäselvä käsitys sodasta ja tulesta; mutta se kuitenkin
häntä viehätti, sillä hän oli rohkeata rotua.
Huolissaan Gaudin suhteen, oudon käsialan tähden, hän koetti lähestyä
lyhtyä voidakseen lukea. Ja se oli vaikeata keskellä puoleksi alastonta
miesjoukkoa, jotka kaikki tungeskelivat tukahduttavan kuumassa
patteriiassa, hekin lukeakseen.
Heti kirjeen alussa, niinkun hän oli odottanutkin, mummo Yvonne
selitti, miksi hänen oli pitänyt turvautua vanhan naapurin
harjaantumattomaan käteen:
"Rakas lapseni, minä en tällä kertaa voikaan antaa sinun serkkusi
kirjoittaa tätä kirjettä, sillä hänellä on suuri suru. Hänen isänsä
kuoli äkkiä kaksi päivää sitten. Ja näyttää siltä, kun koko hänen
omaisuutensa olisi mennyt niihin huonoihin yrityksiin, joita hän tänä
talvena teki Parisissa. Hänen talonsa ja irtaimistonsa on kai myötävä.
Ei kukaan täällä ollut odottanut tätä. Minä luulen, rakas lapseni, että
tämä seikka yhtä suuresti on surettava sinua kun minuakin.
"Gaosin poika lähettää sinulle terveisiä; hän on uudistanut kontrahdin
kapteeni Guermeurin kanssa, joka on vieläkin 'Marialla', he lähtivät
tänä vuonna jotenkin aikaisin Islantiin. He lähtivät tämän kuun l:nä,
kahta päivää ennen sitä suurta onnettomuutta, joka tuli Gaud paralle,
eivätkä he vielä sitä tiedä.
"Voithan ymmärtää, poikaseni, että nyt sekin asia on lopussa, nyt
emme me enää voi heitä naittaa, sillä nyt Gaudin täytyy tehdä työtä
elättääkseen henkeään..."
Hän istui aivan masentuneena, näitten pahojen uutisten tähden, hän ei
enää ollenkaan saattanut iloita, että hän pääsisi taistelemaan.