... Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; -- se oli India.
Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu
venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.
Tiheäin lehtien välitse satoi lämmintä vettä hänen päälleen, kun hän
katseli outoja esineitä ympärillään. Kaikki oli komean vihantaa,
puitten lehdet olivat kun suunnattomia sulkia, ja ohikulkevilla
ihmisillä oli suuret, samettiset silmät, jotka näyttivät ummistuvan
ripsien painosta. Tuuli, joka toi sadetta, tuoksui myskiltä ja kukilta.
Vaimot häntä viekottelivat viittauksillaan, näyttivät tarkottavan
jotain samantapaista kun: "Kuulehan kaunis poika", jotka sanat hän niin
useasti oli kuullut Brestissä. Mutta tässä lumotussa maassa oli heidän
kutsunsa viekotteleva ja hänen ruumiinsa värähteli. Heidän uhkeat
rintansa kohoilivat läpikuultavan muslimin alla ja heidän ihonsa oli
keltainen ja kiiltävä kun pronssi.
Vielä arvellen, mutta kuitenkin lumoutuneena hän jo lähestyi vähitellen
seuratakseen heitä...
... Mutta silloin kuului pillin vihellys, ikäänkun linnun viserrys, se
kutsui häntä veneesen, joka palasi laivaan.
Hän riensi sinne, -- ja hyvästi Indian kaunottaret. Kun illalla taas
oltiin merellä, oli hän vielä puhdas kun lapsi.
Kun he vielä olivat olleet uuden viikon sinertävällä merellä,
pysähtyivät he toiseen sateen ja vihannuuden maahan. Joukko huutavia,
keltaisia pieniä miehiä täytti kohta laivan kannen, he toivat hiiliä
koreissa.
-- Olemmekos me nyt Kiinassa? Sylvestre kysyi, kun hän näki, että he
kaikki olivat marakatin näköisiä ja että heillä oli palmikot.
Hänelle sanottiin, ettei oltu; vielä vähän kärsivällisyyttä, tämä
oli vasta Singapour. Hän kiipesi mastikoriinsa, paeten mustaa tomua,
jota tuuli ajeli, sillä välin kun hiiltä tuhansista pienistä koreista
nopeasti kaadettiin säiliöihin.
Viimein he muuanna päivänä tulivat maahan, jota kutsuttiin Turaneksi,
jossa "Circe" niminen laiva oli ankkurissa suojellen vallituksia. Se
oli juuri se laiva, johon hän jo kauvan tiesi olevansa määrätty, ja
hänet lähetettiin sinne arkkuineen.
Siellä hän tapasi maamiehiä, vieläpä kaksi "islantilaistakin", jotka
olivat kanuunamiehinä.
Illoin, lämpiminä tyyninä iltoina, jolloin heillä ei ollut mitään
tekemistä, olivat he yhdessä kannella, erillään muista ja muodostivat
keskenään pienen muistojen Bretagnen.
Viisi kuukautta he saivat viettää työtöntä maanpakolais-elämää tässä
ikävässä lahdessa, ennenkun se ikävöitty hetki tuli, jolloin he saivat
lähteä taisteluun.