Hän oli aavalla merellä, nopeasti kulki hän tuntemattomia vesiä, jotka
olivat paljon sinisempiä kun Islannin meri.
Laiva, joka häntä vei äärimmäiseen Aasiaan, oli saanut käskyn kiirehtiä
levähtämättä.
Hän aavisti olevansa jo hyvin kaukana, päättäen siitä yhtämittaisesta
nopeudesta, jota laiva aina kulki melkein tuulista ja merestä
huolimatta. Koska hän oli märssymies, niin hän lähes eli mastikorissa,
niinkun lintu häkissään, ja hän vältteli sotamiehiä, jotka ryhmittäin,
rähisten kuljeksivat kannella.
Kahdesti oli pysähdytty Tunisin rannikolle, josta otettiin lisää
tsuaavia ja muulia; kaukana hän oli nähnyt valkeita kaupunkia
hiekka-aroilla tai vuorilla. Hän oli kiivennyt alaskin mastostaan
uteliaasti katselemaan ihmisiä, jotka olivat aivan ruskeita, puetut
valkoisiin viittoihin ja olivat veneillään tulleet myömään hedelmiä:
toiset olivat hänelle sanoneet, että ne olivat beduiinia.
Aurinko vain paistoi yhtä kuumasti, vaikka jo oli syksy, ja hän tunsi
olevansa niin tavattoman kaukana kotoaan.
Muuanna päivänä he tulivat kaupunkiin, jota kutsuttiin Port-Saïdiksi.
Kaikki Euroopan liput liehuivat sen yli pitkissä tangoissa, se näytti
juhlivalta Babelilta, ja välkkyvät hiekkakentät ympäröivät sitä niinkun
meri. He olivat käyneet ankkuriin aivan lähelle laituria melkein aivan
keskelle puutalojen välitse kulkevia katuja. Ei hän koskaan vielä kotoa
lähdettyään ollut nähnyt tätä outoa maailmaa näin selvään ja näin
läheltä, ja tämä liike ja veneitten paljous häntä huvitti.
Lakkaamatta viheltäen ja jyskien kaikki nämä laivat peräkkäin kulkivat
pitkään kanavaan, joka oli kapea kun oja, ja hopeisena juovana
luikerteli äärettömäin hiekkakenttien välitse. Mastikoristaan hän näki
niitten etenevän ikäänkun juhlakulussa ja katoavan erämaahan.
Kaduilla näki sekasin kaikenlaisia pukuja; ihmisiä kaikenvärisissä
vaatteissa riehuvan ja huutavan. Ja illoin koneitten pirullisiin
vihellyksiin sekaantui useitten orkesterien meluava soitto, joka
näytti tahtovan viihdyttää näitten kaikkien maanpakolaisten kalvaavaa
koti-ikävää.
Seuraavana päivänä heti auringon noustua, hekin joutuivat ahtaasen
vesijuovaan hiekkakenttien keskelle, ja heitä seurasi jono kaiken
maailman aluksia. Kaksi päivää kesti tätä kulkua erämaan halki, sitten
aukesi uusi ulappa heidän eteensä ja he läksivät aavalle.
He kulkivat vieläkin täyttä vauhtia, tämä meri oli kuumempi, ja sen
pinta oli punaisen juovikasta ja joskus vaahto keulavedessä näytti
veren väriseltä. Hän eli enimmän aikansa mastikorissaan laulellen
hiljaa itsekseen "Jean-François de Nantes'ia", muistellessaan Yann
veljeään, Islantia ja mennyttä onnellista aikaa.
Joskus kaukana taivaanrannalla, joka oli täynnä kangastuksia, näkyi
omituisen muotoisia vuoria. Ne, jotka laivaa ohjasivat, tunsivat ne
epäilemättä, vaikka ne olivatkin kaukana ja epäselviä, mannermaan
äärimmäisiä niemenkärkiä, jotka ovat kun ikuisia, merkkiä maailman
suurilla kulkuväylillä. Mutta ken on märssymies, sitä kuljetetaan
niinkun kuollutta kalua, joka ei tiedä väliä eikä mittaa äärettömällä
ulapalla.
Hän vaan käsitti, että he etenivät kauheasti yhä kauvemmaksi, hän
käsitti sen selvästi, kun hän ylhäältä katseli kuohuvaan imuveteen,
joka nopeasti pakeni heidän takanaan; ja hän mietti kuinka kauvan tätä
nopeutta jo oli kestänyt yhtämittaa yöllä ja päivällä.
Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen
siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja
luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää,
joka kestää vaan hetken.
... Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja,
oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa
tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä
niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.
Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.
... Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku
raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.
Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli
niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli
kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet
ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan
lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt
rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön
äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut,
yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä...
Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä
pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja
rakkaudesta... Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia
ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien
niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, -- ja lakaisivat niitä
luudilla mereen, suureen hautaan...
Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne
peittivät koko laivan.
Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei
näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden
pinnassa.