Hän viipyi kolme päivää pojanpoikansa luona, kolme juhlapäivää, joita
seurasi synkkä "sitten", -- kolme armonpäivää.
Viimein hänen kumminkin täytyi lähteä, palata Ploubazlanekiin.
Ensiksikin olivat hänen vähät rahansa lopussa. Toiseksi piti Sylvestren
lähteä vesille ylihuomenna, eikä merimiehiä millään ehdolla päästetä
kasarmeistaan ulos lähtöpäivän edellisenä päivänä (joka tapa ensi
silmäykseltä näyttää kovalta, mutta se on välttämätön varokeino
karkaamisia vastaan, sillä moni mielellään pötkii tiehensä juuri sotaan
lähtiessä).
Voi, sitä viimeistä päivää!... Hän oli koittanut ja koittanut, ja
vaivannut päätään keksiäkseen jotain hauskaa sanottavaa pojanpojalleen,
vaan ei hän keksinyt mitään, kyyneleet vain pyrkivät silmiin, ja
nyyhkytyksiä nousi joka hetki kaulaan. Nojautuen hänen käsivarteensa
hän antoi hänelle tuhansia neuvoja, jotka olivat saada hänetkin
itkemään. Ja viimeiseksi he olivat menneet kirkkoon yhdessä rukoilemaan.
Iltajunassa hän oli lähtenyt. Säästääkseen he olivat menneet jalan
asemalle, Sylvestre kantaen muorinsa matka-arkkua ja tukien häntä
voimakkaalla kädellään, johon hän nojautui koko painollaan. Mummo
parka oli niin kovin väsyksissä, hän ei enää jaksanut, hän oli niin
yli voimiensa rasittunut viimeisten kolmen neljän päivän kuluessa.
Hän astui selkä köykyssä ruskean huivinsa alla, hän ei ollut pystyssä
pysyä, hänen olennossaan ei ollut enää mitään nuorevuutta ja hänen
kuusikymmentä kuusi vuottansa painoivat kun raskas taakka. Kun hän
ajatteli, että nyt se oli päättynyt, että hänen muutaman minuutin
perästä piti hänestä erota, niin oli hänen sydämmensä pakahtua. Ja
se oli Kiinaan jonne hänen piti lähteä, tappokentälle! Vielä hän oli
täällä muorinsa kanssa, muori parkansa sylissä, mutta sitten hän
lähtisi; eikä isoäidin tahto, eivät hänen kyyneleensä, eikä hänen
epätoivonsa voineet häntä pidättää.
Hoppuillen pilettiään, eväsvakkastaan, ja kintaitaan, kiihtyneenä
ja vavisten muori parka antoi viimeisiä neuvojaan, joihin kaikkiin
Sylvestre vastasi leppeästi ja nöyrästi, myöntyen kaikkeen,
kumartuneena hänen puoleensa, katsellen häntä ystävällisin silmin,
lapsellisella tavallaan.
-- Joutukaa, muoriseni, jos tahdotte lähteä mukaan.
Kone vihelsi. Muori säikähti, pelkäsi jäävänsä junasta, kaappasi
Sylvestreltä arkkunsa; -- mutta pudotti sen maahan ja heittäytyi
hänelle kaulaan viimeisen kerran syleilläkseen häntä.
Asemahuoneella olevat ihmiset heitä katselivat, mutta ei ketään enää
naurattanut. Rautatievirkamiehet häntä lykkivät ja vallan pyöräällä
ollen hän syöksyi lähimpään vaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni
hänen takanaan. Sylvestre läksi juoksemaan keveätä merimies juoksuaan
ja kiitäen kaaressa niin kun lintu hän riensi ulkopuolella olevan
aituun luo ajoissa, nähdäkseen muorin kulkevan sivu.
Kimakka vihellys, pyörät alkoivat jyristä, -- mummo kulki ohitse.
Sylvestre nojautuen aituutta vastaan, heilutti nuorekkaasti
liehuvanauhaista lakkiaan ja mummo kurkisti kolmannen luokan vaunun
ikkunasta ja heilutti nenäliinaansa, jotta Sylvestre hänet huomaisi.
Niin kauvan kun hän saattoi, niin kauran kun hän erotti sinimustan
haamun, joka oli hänen pojanpoikansa, hän seurasi sitä silmillään,
sydämmestään toivottaen "näkemään asti", joka toivotus aina on niin
epävarma, kun sen sanoo merimiehelle, joka lähtee merille.
Mummo parka katsele tarkkaan pikku Sylvestreäsi, katsele viime hetkeen
saakka hälvenevää haamua, joka ainaiseksi katoaa silmistäsi.
Ja kun hän ei enää voi nähdä Sylvestreä, putoaa hän istualleen, hän ei
varo kaunista päähinettään, ja hän itkee ja nyyhkii, kuolintuskassa...
Sylvestre kääntyi hitaasti pois, katse maahan luotuna, ja suuria
kyyneleitä vierähti hänen poskilleen. Elokuun yö oli tullut, kaasu oli
kaikkialla sytytetty, merimiesten juhla oli alkanut. Huolimatta mistään
hän kulki halki Brestin, yli sillan, kasarmiin.
-- "Kuules kaunis poika", sanoivat käheillä äänillään naiset, jotka jo
olivat alkaneet kävelynsä kaduilla.
Hän meni makaamaan riippumattoonsa, itki yksinään ja nukkui vasta
aamuyöstä.