-- Minäkö naimisiin? Yann sanoi illalla vanhemmilleen, -- minäkö
naimisiin? Miksi minä, Jumala paratkoon, sitä tekisin? -- Voisinko
minä koskaan olla niin onnellinen kun täällä teidän kanssanne. Ei ole
huolia, eikä ole rettelöltä kenenkään kanssa, ja lämmin, hyvä keitos
joka ilta, kun minä tulen mereltä... Kyllähän minä tiedän, että te
karkotatte häntä, joka kävi täällä tänään. Ensiksi on ainakin minun
mielestäni vähän kummallista, että tuommoinen rikas tyttö huolii
mokomista köyhistä ihmisistä, kun me olemme. Ja toiseksi en minä huoli
hänestä, enkä kestään muusta, sen minä olen miettinyt, minä en aio
ollenkaan mennä naimisiin.
Molemmat vanhukset katselivat ääneti toisiaan, kovasti pettyneinä,
sillä keskusteltuaan asiasta he luulivat voivansa olla varmat siitä,
ettei tämä nuori tyttö antaisi rukkasia heidän kauniille Yannilleen.
Mutta he eivät yrittäneetkään häntä yllyttämään, sillä he tiesivät sen
turhaksi. Etenkin hänen äitinsä oli allapäin eikä sanonut sanaakaan,
hän piti arvossa poikansa tahtoa, vanhimpansa, joka oli melkein perheen
päämies. Vaikka hän aina oli lempeä ja hellä äitiään kohtaan ja alistui
kaikissa elämän pienissä seikoissa hänen tahtonsa alle, niin oli hän
ehdottomasti oma herransa suurissa, ja tyynesti ja itsenäisesti kielsi
kaiken vaikutuksen sivulta.
Hän ei koskaan valvonut myöhään, sillä niinkun muillakin kalastajilla
oli hänellä tapana nousta aikasin ylös. Syötyään illallista kahdeksan
aikaan ja tyytyväisenä vielä kerran katseltuaan Loguivysta tuomiaan
rysiä ja uusia verkkojaan, hän alkoi riisuutua, näennäisesti aivan
tyynenä; sittenhän nousi makaamaan punauutimiseen sänkyyn, jonka hän
jakoi pikku Laumek veljensä kanssa.