Gaud oli jo astunut tunnin ajan nopeasti, levottomana, hengittäen meren
raitista ilmaa.
Tien risteyksiin oli pystytetty suuria ristiä.
Tuon tuostakin hän kulki pienien kalastajakylien lävitse, joita tuulet
pieksivät pitkin koko vuotta, ja jotka ovat kallion värisiä. Eräässä,
jossa tie äkkiä tunkeutui synkkien seinien, korkeain huippupäisten
olkikattojen välitse, jotka muistuttavat kelttiläisten mökkien kattoja,
huvitti häntä muuan kapakan kyltti: "Kiinalaista siideriä". Siihen oli
maalattu kaksi marakattia vihreisiin ja punaisiin pukuihin, niillä
oli pitkät hännät, ja ne joivat siideriä. Epäilemättä jonkun vanhan
merimiehen mielikuvituksia, joka oli käynyt siellä... Kulkiessa Gaud
katseli kaikkia; kun ihminen hyvin ajattelee matkansa maalia, niin
häntä aina huvittavat, enemmän kun muita, tuhannet pikkuseikat matkalla.
Pikku kylä oli jo jäänyt kauvaksi hänen taakseen ja mikäli hän kulki
Bretagnen äärimmäistä nientä, sitä harvemmassa oli puita hänen
ympärillään, sitä synkempää oli seutu.
Maa oli aaltoilevaa ja kallioista ja joka kukkulalta näkyi aava
meri. Viimein ei ollut enää puita ollenkaan, pelkkä kangas vihreine
ajonc-pensaineen, ja siellä täällä ristiinnaulitun kuvia, jotka
kuvautuivat vasten taivasta kädet levällään, jotta koko tienoo näytti
äärettömältä pyövelinkentältä,
Eräässä tienristeyksessä, jota myöskin suojeli ääretön ristiinnaulitun
kuva, hän oli kahden vaiheilla kumpaa kahdesta, okaisten rinteitten
välitse kulkevasta tiestä seuraisi.
Muuan pieni tyttö tuli parhaiksi päästämään häntä pälkäästä:
-- Hyvää päivää, neiti Gaud!
Se oli pikku Gaos, Yannin pieni sisar. Suudeltuaan häntä kysyi Gaud
häneltä, olivatko hänen vanhempansa kotona.
-- Isä ja äiti ovat. Yann veikko vaan, tyttönen sanoi viattomasti, on
mennyt Loguivyyn, mutta minä luulen, ettei hän viivy siellä kauvan.
Hän ei siis ollut kotona! Sama paha onni aina ja kaikkialla erotti
heidät toisistaan. Hän jo aikoi lykätä käyntinsä toistaiseksi. Mutta
pikku tyttö, joka oli nähnyt hänet tiellä, hän varmaankin kertoisi...
Mitä ajateltaisiin Pors-Evenissä? Hän päätti jatkaa matkaansa, mutta
viivytteli niin paljon kun mahdollista, jotta Yann ehtisi palata.
Mitä lähemmäksi hän tuli sitä syrjäistä kylää, jossa Yann asui, sitä
niukemmaksi kävi kasvillisuus, sitä autiommaksi seutu. Voimakas meren
henki, joka teki ihmiset suuremmiksi, teki kasvit matalammiksi,
lyhemmiksi, vaivaisiksi raukoiksi, jotka ryömivät pitkin karua maata.
Polulla oli merihauraa ja outoja lehtiä, jotka kertoivat, että toinen
maailma oli lähellä. Niistä levisi ilmaan suolainen haju.
Joskus kohtasi Gaud jonkun kulkijan, meren väkeä, jotka, kun maa oli
puutonta, saattoi jo nähdä kaukaa, ja ne näyttivät niin suurilta,
kun niitä katseli vasten taivaan ja meren kaukaista ja korkeata
rajaa. Luotsit ja kalastajat, kaikki he tähystelivät kauvaksi,
katselivat merelle; kulkiessaan hänen sivutsensa he tervehtivät häntä.
Päivettyneitä, miehekkäitä, lujia muotoja, merimieshatut päässä.
Aika ei ollut kulua, eikä hän todellakaan tiennyt, miten matkaansa
pitentää; ihmiset ihmettelivät nähdessään hänen astuvan niin hitaasti.
Mitähän Yann teki Loguivyssä? Mielisteliköhän hän tyttöjä...
Jos hän olisi tiennyt, kuinka vähän Yann tytöistä huoli! Jos hän joskus
ikävöi tyttöjä, ei hänen tarvinnut kun pyytää, sillä "Paimpolin tytöt",
niinkun vanhassa Islannin laulussa sanotaan, ovat hiukan kevytmielisiä,
eivätkä vastusta kauniita poikia. Eikö mitä, hän oli vain mennyt
tilauksia tekemään erään sen kylän korintekijän luo, joka niillä
tienoin oli ainoa, joka osasi tehdä oivallisia hummerirysiä. Rakkautta
hän ei laisinkaan ajatellut tällä hetkellä.
Gaud tuli astuissaan erään kappelin luo, joka oli kukkulalla ja
näkyi kauvaksi. Kappeli oli harmaa, aivan pieni ja vanha; keskellä
karua seutua ympäröi sitä ryhmä puita, nekin olivat harmaita ja jo
lehdettömiä, ne olivat sen hiukset, jotka olivat ikäänkun kädellä
samannepäin pyyhäistyt.
Sama käsi, joka kaataa kalastajien veneet, länsituulen ikuinen käsi,
se kääntää rannikon kierot puitten oksat samaan suuntaan, kun aallot
ja maininki käyvät. Vanhat puut olivat kasvaneet: vinoina ja tuulen
pieksäminä, ne olivat köyristäneet selkäänsä sen käden satavuotisen
vimman alla.
Gaud oli jo melkein matkansa päässä, sillä se oli Pors-Evenin kappeli;
hän pysähtyi, vielä voittaakseen aikaa.
Pieni kaatumaisillaan oleva aituus ympäröi hautuumaata. Kaikki oli
saman väristä, kappeli, puut, haudat, koko paikkakunta näytti yhtä
päivän paahtamalta, meren tuulten syömältä; sama harmahtava jäkälä,
jossa oli rikinkeltaisia täpliä, peitti kivet, pahkaiset oksat ja
graniittiset pyhimykset, joita oli aituuksen syvennyksissä.
Muutamaan puuristiin oli nimi kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Gaos.
-- Gaos, Joel, kahdeksankymmentä vuotta".
Niin! iso-isä, Gaud hänet tiesi. Meri ei ollut hänestä huolinut,
vanhasta merimiehestä, Muuten tässä aituuksessa varmaankin lepäsi
useampia Yannin omaisia; sehän oli luonnollista, olisihan hänen pitänyt
tietää se; ja kuitenkin teki se häneen tuskastuttavan vaikutuksen, kun
hän luki tämän nimen haudalla.
Kuluttaakseen vielä hetkisen hän astui sisään vanhanaikaisen,
ränstyneen, valkeaksi rapatun oven kautta rukousta lukemaan. Mutta
sisään astuttuaan hän pysähtyi vielä suuremman tuskan valtaamana.
Gaos! vielä tuo nimi, uurrettuna tauluun, jommoisia oli tapana ripustaa
kirkon seinille merellä hukkuneitten muistoksi.
Hän rupesi lukemaan kirjoitusta:
Muistoksi,
_Jean-Louis Gaosista_,
24 vuotta vanha, merimies _Margaretalla_,
katosi Islannin kohdalla 3:na p. Elokuuta 1877.
Levätköön hän rauhassa!
Islanti, -- aina Islanti! -- Joka paikkaan tässä osassa kappelia oli
naulattu samanlaisia puutauluja, joissa oli kuolleitten merimiesten
nimiä. Tämä oli Pors-Evenin haaksirikkoisten kulma, hän jo katui
tulleensa, synkkä aavistus oli hänet vallannut. Paimpolin kirkossa
hän oli nähnyt samanlaisia kirjoituksia, mutta tässä kylässä se oli
pienempi, ränstyneempi, synkempi, tuo Islannin kalastajien tyhjä hauta,
Kummallakin puolella oli graniittipenkki leskien ja äitien varalta; ja
matalaa holvia, joka oli säännötön kun luola, suojeli vanha neitsyen
kuva, se oli punaiseksi maalattu ja sillä oli suuret häjyt silmät, se
oli Cybelen, maan jumalattaren näköinen.
Gaos! vieläkin!
Muistoksi
_François Gaosista_,
nainut Anna-Marian, synt. _Goaster_,
kapteeni laivalla _Paimpolais_,
hukkui Islannin kohdalla l:nä tai 3:na p. huhtik. 1877,
kaiken laivaväkensä, kahdenkymmenen kolmen miehen kanssa.
Levätkööt rauhassa!
Sen alla oli kaksi luuta ristissä mustan, viheriäsilmäisen pääkallon
alla, -- yksinkertainen kuoleman kuva, jossa vielä piili menneitten
aikojen raakuutta.
Gaos! kaikkialla sama nimi!
Muutaman Gaosin, nimeltä Yves, olivat "aallot huuhtoneet laivan
kannelta ja hän oli hukkunut lähellä Norden-Fiordia, Islannissa,
kahdenkymmenen kahden vuoden vanhana". Taulu näytti olleen siinä monet
vuodet, hän varmaankin jo aikoja sitten oli unhotettu.
Lukiessa Gaudin mieli kävi viehkeäksi, kaihoksuen, hellästi ja samalla
melkein epätoivoisesti hän muisteli Yannia. Et koskaan, ei suinkaan
koskaan Yann tulisi hänen omakseen! Kuinka hän saattaisi vallata Yannin
mereltä, kun siihen oli hukkunut niin monta Gaosia, esivanhempia
ja veljiä, jotka luultavasti monessa suhteessa olivat olleet hänen
kaltaisiaan.
Hän meni kappeliin, joka jo oli hämärä, niukasti tunki valoa sisään sen
matalista, syvistä ikkunoista, Ja siellä, sydän täynnä kyyneliä, jotka
tunkeutuivat esille, hän polvistui rukoilemaan suurten pyhimyskuvien
eteen, joitten ympärille oli pantu kömpelöitä kukkia, ja joitten
päät ulottuivat holveihin saakka. Ulkona tuuli kiihtyi ja alkoi
ulvoa, ikäänkun tuoden takasin Bretagneen hukkuneiden nuorten miesten
valituksia.
Ilta lähestyi, viimeinkin hänen täytyi päättäytyä ja toimittaa asiansa.
Hän jatkoi matkaansa ja kysyttyään tietä kylässä, hän löysi Gaosien
talon, joka oli rakennettu korkeata kalliota vastaan; siihen noustiin
kahtatoista graniittiporrasta myöten. Vähän värähdellen ajatellessaan,
että Yann ehkä jo oli tullut kotiin, hän kulki pienen puutarhan poikki,
jossa oli päivänkakkaroita ja tähtimöitä.
Heti sisään tultuaan hän sanoi tuovansa rahoja myödyn veneen hinnasta,
ja häntä pyydettiin kohteliaasti istumaan ja odottamaan isää, jotta hän
voisi antaa hänelle kuitin.
Läsnäolevien joukosta hänen silmänsä etsivät Yannia, mutta häntä ei
näkynyt.
Talossa oltiin täydessä hommassa, suurella valkoisella pöydällä
leikattiin uutta pumpulikangasta, josta valmistettiin öljyvaatteita
lähestyvää Islannin matkaa varten.
-- Näettekös, neiti Gaud, he tarvitsevat kukin kaksi täydellistä pukua
matkallaan.
Sitten hänelle selitettiin miten nämä puvut maalataan ja öljytään.
Sillävälin kun hänelle tarkasti selitettiin asiata, tarkasteli hän
Gaosien asuntoa.
Se oli sisustettu, niinkun bretagnelaiset talot tavallisesti ovat,
perällä oli mahdottoman suuri uuni, molemmin puolin sitä oli korkeita
sänkyjä. Mutta siellä ei ollut niin pimeä eikä niin synkkä, kun
maanviljelijäin mökeissä, jotka aina ovat puoleksi maan sisässä, oli
valoisaa ja puhdasta, niinkun yleensä on rantalaisten asunnoissa.
Siellä oli useita pikku Gaosia, poikia ja tyttöjä, Yannin veljiä ja
sisaria, -- näitten lisäksi oli vielä kaksi täysikasvuista, jotka
olivat merellä. Sitten oli vielä yksi, pieni, valkoverinen, totinen,
sievä tyttö, joka ei ollut toisten näköinen.
-- Hänet me viime vuonna otimme kasvatintytöksemme, äiti selitti,
vaikka onhan niitä entisestäänkin; mutta mitäs sen teki, neiti Gaud,
hänen isänsä oli _Maria-Dieu-t'aime'lla_ [Maria-Jumala-sinua-rakastaa.
S.m.], joka hukkui viime vuonna Islannin matkalla, niinkun tietänette,
-- me naapurukset päätimme silloin jakaa lapset, viisi kappaletta,
keskenämme, ja tämä tuli meidän osallemme.
Kun pikku ottotyttö kuuli, että hänestä puhuttiin, katsoi hän maahan
ja kätkeytyi nauraen vasten pientä Laumek Gaosia, joka oli hänen paras
ystävänsä.
Kaikki talossa ilmaisi varallisuutta ja hilpeä terveys loisti lasten
punakoilta poskilta.
Gaudin tähden puuhattiin ja hommattiin niinkun minkä hienon neidin,
jonka käynti tuotti talolle kunniaa. Uusia, valkeita puuportaita myöten
hänet saatettiin yläkammariin, josta talo ylpeili. Gaud muisti hyvin,
miten tämä kerros oli tullut rakennetuksi; se oli tehty sen johdosta,
kun isä Gaos ja hänen serkkunsa, luotsi, olivat Kanaalista löytäneet
haaksirikkoontuneen laivan; tanssijaisyönä oli Yann siitä kertonut.
Tämä laivanhylystä tehty kammari oli hauska ja iloinen, se oli valkea
ja uusi. Siinä oli kaksi vuodetta, kaupunkilaiseen malliin, niissä
oli uutimet punaisesta karttuunista; keskellä huonetta oli suuri
pöytä. Ikkunasta näki koko Paimpolin, koko rannikon ja "islantilaiset"
ankkuripaikassaan, -- ja salmen, josta ne lähtevät ulos.
Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän olisi mielellään tahtonut tietää,
missä Yann makasi; lapsena hän luultavasti oli maannut alhaalla,
jossakin noista vanhanaikaisista, korkeista sängyistä. Mutta nyt hän
ehkä makaa täällä näitten kauniitten, punaisten uutimien takana,
Gaud olisi mielellään tahtonut tietää hänen elämänsä kaikki pienet
yksityisseikat, etenkin miten hän kulutti pitkät talvi-iltansa...
... Portailta kuuluvat, raskaat askeleet saivat hänen säpsähtämään.
Ei se ollutkaan Yann, vaan mies joka oli hyvin hänen näköisensä, vaikka
olikin jo harmaapäinen, hän oli melkein yhtä kookas ja suora kun Yann,
se oli isä Gaos, joka tuli kalasta.
Tervehdittyään Gaudia ja kuultuaan syyn hänen käyntiinsä, kirjoitti
ukko kuitin, johon meni jotensakin paljon aikaa, sillä hänen kätensä,
hän sanoi, ei ollut enää oikein varma. Muuten hän ei vastaanottanut
näitä sataa markkaa lopullisena suorituksena, joiden kautta hän tulisi
kokonaan erilleen laivan kaupasta, ei, vaan ainoastaan lyhennyksenä,
hän aikoi vielä puhella asiasta herra Mévelin kanssa. Ja Gaud, joka
ei rahoista välittänyt, myhähti vaan vähän, olkoon menneeksi, asia ei
vielä siihen päättynyt, niinkun hän oli arvellutkin, muuten oli hänelle
mieleen olla Gaosien kanssa asioissa.
He pyysivät melkein anteeksi, ettei Yann ollut kotona, ikäänkun
olisi paremmin sopinut, että koko perhe olisi ollut koossa häntä
vastaanottamassa. Isä ehkä olikin arvannut, vanhan merimiehen
viekkaudella, ettei hänen poikansa ollut aivan välinpitämätön tälle
kauniille perijälle; sillä vähän itsepintaisesti ukko aina uudestaan
alkoi puhua hänestä.
-- Se on kummallista, hän sanoi, ei hän koskaan näin kauvan viivy
ulkona. Hän meni Loguivyyn, neiti Gaud, ostamaan hummerirysiä; niinkun
tiedätte, pyydämme me talvella parhaasta päästä hummeria.
Gaud pitkitti hajamielisenä oloaan, hän kyllä tiesi, että kävi
myöhäiseksi, mutta joka kerran kun hän ajatteli, ettei hän saisikaan
tavata Yannia, alkoi hänen sydäntään ahdistaa.
-- Onhan se Yann viisas mies, mitä hän tehnee? Kapakassa hän ei ole,
se on varma, ei meidän sitä koskaan tarvitse peljätä. -- Tietysti,
joskus, sunnuntaisin, kumppanien kanssa... Tiedättehän, neiti Gaud,
merimiehet. Hyvänen aika, kun on nuori, niin miksi sitä kokonaan
pysyisi erilläänkään?... Mutta harvoinhan hän, -- hän on viisas mies,
sen me voimme taata.
Sillä välin oli tullut yö, tekeillä olevat öljyvaatteet oli kääritty
kokoon, oli lakattu työtä tekemästä. Pikku Gaosit ja pieni ottotyttö
istuivat penkeillä likitysten, illan hämärä oli tehnyt heidät
totisiksi, ja katsellen Gaudia he näyttivät kysyvän toisiltaan:
"No mutta miks'ei hän jo mene?"
Ja takkavalkea alkoi hämärään huoneesen levittää punaista valoaan.
-- Ettekö tahdo syödä illallista kanssamme, neiti Gaud?
Eihän toki, sitä hän ei voinut, veri nousi hänelle äkkiä päähän, kun
hän ajatteli, että hän oli viipynyt niin kauvan. Hän nousi ylös ja
sanoi jäähyväiset.
Yannin isä oli myöskin noussut ylös, seuratakseen häntä jonkun osan
tiestä, erään syrjäisen rämeen ohi, jossa vanhat puut tekivät tien
pimeäksi. Kun he kulkivat vieretysten, niin kunnioituksen ja hellyyden
tunne seuraajaansa kohtaan valtasi Gaudin, ja hänen teki mieli puhella
hänen kanssaan huolistaan, niinkun isän kanssa. Mutta sanat tarttuivat
kurkkuun, eikä hän sanonut mitään.
He kulkivat eteenpäin illan viileässä tuulessa, joka tuoksui mereltä,
silloin tällöin he tasaisella kankaalla kulkivat jonkun mökin sivu,
ovet olivat jo suljetut, ne näyttivät synkiltä jyrkkine kattoineen; ne
olivat kurjia pesiä, joihin kalastajat olivat kömpineet; vastaan heille
tuli ristiä, pensaita ja kiviä.
Kuinka kaukana Pors-Even sentään olija kuinka kauvan hän oli viipynyt!
Joskus he kohtasivat joitakuita, jotka palasivat Paimpolista tai
Loguivystä, joka kerran kun hän näki miehen haamun lähestyvän, hän
ajatteli Yannia, mutta hänet saattoi helposti jo kaukaa tuntea, ja pian
hän aina huomasi erehtyneensä. Hänen jalkansa sotkeutuivat pitkiin
ruskeihin kasveihin, jotka olivat takkuisia kun tukka, ne olivat
merihauraa, jota oli polulla.
Plouëzochin ristin kohdalla Gaud sanoi jäähyväiset vanhukselle ja pyysi
häntä palaamaan. Paimpolista näkyivät jo tulet, eikä hänellä enää ollut
mitään syytä peljätä.
Se oli siis lopussa täksi kertaa... Ja kukaties koska hän nyt saisi
nähdä Yannia...
Tekosyitä Pors-Eveniin palatakseen häneltä kyllä ei olisi puuttunut,
mutta olisi näyttänyt liian sopimattomalta käydä siellä uudestaan.
Täytyi olla rohkeampi ja ylpeämpi. Jos edes Sylvestre, hänen
uskottunsa, olisi vielä ollut täällä, niin hän ehkä olisi saanut mennä
Gaudin puolesta Yannia tapaamaan ja pakoittamaan häntä selittämään.
Mutta hän oli poikessa, ja kukaties kuinka moneksi vuodeksi?...