Oltiin Bretagnessa, loppupuolella syyskuuta, oli viileä päivä. Gaud
astui aivan yksin Ploubazlanekin ahoa pitkin Pors-Eveniin päin.
Jo kuukausi sitten olivat islantilaiset laivat palanneet, paitse kahta,
jotka olivat hävinneet kesäkuun myrskyyn. Mutta "Maria" oli hyvin
kestänyt sen, Yann ja kaikki muut laivamiehet olivat rauhassa kotona.
Gaud oli hyvin hämillään, ajatellessaan, että hän oli matkalla Yannin
luo.
Yhden ainoan kerran Gaud oli nähnyt häntä, hänen Islannista palattuaan.
Se oli silloin, kun he kaikki yhdessä olivat käyneet saattamassa
Sylvestre parkaa, kun tämä lähti sotapalvelukseen. He olivat saattaneet
häntä aina matkavaunuihin saakka. Sylvestre oli itkenyt vähän, hänen
vanha mummonsa paljon, ja sitten hän oli lähtenyt Brestiin, väkeensä
vastaan otettavaksi. Yann, joka myöskin oli tullut jäähyväisiä sanomaan
ystävälleen, koitti katsoa poispäin, kun Gaud häntä katseli, ja koska
oli paljon väkeä ajopelien ympärillä, -- muita asevelvollisia, jotka
lähtivät, ja heidän omaisiaan heitä saattamassa, -- ei heillä ollut
tilaisuutta puhutella toisiaan.
Silloin Gaud oli tehnyt rohkean päätöksen: hän lähti, vaikka vähän
arastellen, Gaosien luo.
Hänen isänsä oli muinoin ollut asioissa Yannin isän kanssa
(monimutkaisia asioita, jotka kalastajien, niinkun muittenkin
talonpoikien kesken eivät koskaan pääty) ja oli hänelle velkaa satasen
markkaa laivan hinnasta, jonka he olivat myöneet yhdessä.
-- Te voitte, Gaud oli sanonut, antaa minun viedä rahat, isä,
ensiksikin minä mielelläni tahtoisin nähdä Maria Gaosia ja toiseksi
minä en koskaan ole ollut niin kaukana Plaubazlanekissa ja minua
huvittaisi astua oikein kauvaksi.
Tositeossa hän oli levottoman utelias tutustumaan Yannin omaisiin,
joitten piiriin hän ehkä kerran oli kuuluva, ja taloon, ja kylään.
Hänen viimeisiä kertoja Sylvestren kanssa puhellessa ennen tämän
lähtöä, oli Sylvestre omalla tavallaan selittänyt ystävänsä ujouden:
-- Näetkös Gaud, hän nyt on semmoinen; hänelle on päähän pälkähtänyt,
ettei hän tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa, hän ei rakasta ketään
muuta kun merta, ja kerran hän leikillään sanoi meille, että hän on
lupautunut naimisiin sen kanssa. Gaud antoi hänelle sen vuoksi anteeksi
hänen omituisen käytöksensä, ja kun hän aina muisti hänen kauniin,
suoran hymyilynsä tanssiaisyönä, niin hän taas alkoi toivoa.
Jos hän nyt tapaisi Yannin kotonaan, ei hän sanoisi hänelle mitään,
niin rohkeaksi hän ei suinkaan aikonut näyttäytyä. Mutta kun tämä taas
näkisi Gaudin niin likeltä, niin hän kenties puhuisi...