Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä
aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta
säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja
ennustivat lähestyvää myrskyä.
Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo
loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se,
puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu
armeija, -- ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan
kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.
Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.
Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja
ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät
juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi,
ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka
hetki.
Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista.
Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat
matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa
vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri,
pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen
tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan,
siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä,
pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka
aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten
leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta
taas nousevat pystyyn.
Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle
ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä
kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli
sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä
lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle,
keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi,
tummaksi.
Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.
Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin
kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan
väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he
alkoivat kadota toistensa näkyvistä.
Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat
toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi,
ja aaltojen välit yhä kasvoivat.
Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan,
tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja
edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä
liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti
kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?... Kummallinen sokea
hävittämishalu!
Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen,
riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja
näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja
veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän
valkoisia vaahtojuovia.
Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut
myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui
notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se
näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on
iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.
Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa
siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein
liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen,
että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia
riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä
harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.
"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky
pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä.
Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja
nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli,
sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia,
riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot
ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät
sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen
sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma
näytti murtuvan sen imuveteen.
Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene
kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli
olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta
sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin,
ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui
jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se
tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes
kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin
ja haihtui kun savu, kun tyhjä...
Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon
takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi
viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä
oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti
huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut
nielen..."
... Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan
kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän
alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.
Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja
yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä
vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno
yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.
Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan
vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin
tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien
läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan
paluumatkaa.
Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina.
He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta
liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat,
kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä
he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat
pakahtua.
-- Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur,
pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun
piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.
Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.
Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa
sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin
fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden
Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia,
aina hymyillen tekokukkiensa keskellä...
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä
näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka
ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä
ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli
savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman
nopeasti.
Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia
tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä
värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä
aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä
valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki
kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa
raivoa -- aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei
ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!
Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka
ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä,
ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja
tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu,
näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia
ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä
uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella
raudalla...
Yhä kiihtyi myrsky.
Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä"
niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten
vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki
murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean
korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten
harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa
vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle,
ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei
enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa;
kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi
paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja
raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä
yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.
He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina,
järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja
kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan
ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä
pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat
selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin,
etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat
pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt,
he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän
partoihinsa kokoontunut.
Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei
asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja
eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy
kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja
salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto,
mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin
toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät;
vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat
kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä,
polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina
eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he
tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet,
melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin
tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet
melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.
He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä
olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän
takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui
kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he
tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet
mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia.
Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus,
väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain
kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi
voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen
kiinni, etteivät kuolisi.