V.

Toisen kerran he kohtasivat toisiaan häissä. Gaosin poika oli määrätty

hänen seurakumppanikseen. Aluksi oli hän luullut olevansa muka

harmissaan, kun hänen täytyisi kulkea pitkin katuja tämän jättiläisen

kanssa, jota kaikki ihmiset katsoivat ja joka luultavasti koko matkalla

ei osaisi sanoa sanaakaan! -- Ja sitten hän suorastaan pikkusen pelkäsi

suurta, hurjannäköistä Yannia.

Kun määrätyllä tunnilla kaikki muut jo olivat liittyneet juhlakulkuun,

ei Yannia vielä näkynyt. Aika kului, eikä hän tullut, ja jo arveltiin

lakata odottamasta. Silloin Gaud huomasi, että hän yksistään Yannin

tähden oli pukeunut, ja ettei juhlasta, tanssiaisista kenenkään muun

nuoren miehen kanssa olisi ollut hänelle mitään huvia...

Viimein tuli Yann, hänkin juhlapukuun puettuna ja pyysi ujostelematta

vaan morsiamen vanhemmilta viipymistään anteeksi. Asian laita oli

näet seuraava: Englannista oli ilmoitettu, että suuria kalaparvia,

joita ei lainkaan vielä odotettu, tänä iltana luultavasti oli

kulkeva ohi merenselkää pitkin Aurignyn kohdalla. Mitä vaan venettä

Ploubazlanekissa oli, olivat tietysti kiireimmiten laitetut kuntoon.

Kylässäkös hälinä oli syntynyt, vaimot etsivät miehiään kapakoista,

työkkivät heitä juoksemaan, ja puuhasivat itsekin purjeita nostaissa,

olivat avullisina veneitä hoitaissa, olipa koko mellakka ollut kylässä.

Keskellä ympäröivää ihmisjoukkoa hän kertoi aivan vapaasti, omituisia

liikkeitään tehden, silmiään jännitellen ja naurahdellen niin, että

hänen kauniit hampaansa näkyivät. Selvemmin kuvatakseen kiireistä

hommaa, huudahti hän tuon tuostakin kesken muuta puhetta, _huu_,

pitkään ja mukavasti, -- se on merimieshuuto, joka ilmaisee nopeutta ja

muistuttaa tuulen vihellystä. Kertojan oli kesken kiirettä, täytynyt

hakea itselleen sijainen ja saada häneen tyytymään sen veneen isännän,

johon hän oli talvikaudeksi palkkautunut. Siksi hän oli viipynyt, ja

koska hän ei ollut tahtonut jäädä häistä pois, oli hän menettänyt koko

osuutensa saaliisen.

Kalastajat, jotka häntä kuuntelivat, käsittivät hyvin hänen syynsä,

eikä kukaan mielinyt olla hänelle siitä vihoissaan; senhän he kyllä

tiesivät, että kaikin tässä elämässä enemmän tai vähemmän riippui meren

odottamattomista oikuista, että heidän täytyi mukautua sään vaihdosten

ja kalojen tuntemattomien matkustusten mukaan. Muut islantilaiset,

jotka olivat läsnä, olivat vaan pahoillaan, etteivät he ajoissa olleet

saaneet tietoa asiasta, että hekin, samoinkun ploubazlanekilaiset

olisivat voineet käyttää hyväkseen meren vaeltavia rikkauksia.

Nyt oli jo, paha kyllä, liian myöhäistä, oli vaan käsivarsi tytöille

tarjottava. Viuluja alettiin soittaa ja iloisesti lähdettiin liikkeelle.

Aluksi Yann sanoi vaan semmoisia turhia kohteliaisuuksia, jommoisia

häissä tavallisesti sanotaan tytöille, joita ei tarkemmin tunneta.

Kaikista parista olivat he ainoat, jotka olivat outoja toisilleen;

muuten oli juhlasaatossa vaan serkuksia ja sulhasia ja morsiamia.

Mutta illemmalla, tanssittaissa, kun he olivat sattuneet puhumaan

suuresta kalakulkueesta, Yann sanoi hänelle äkkiä, katsoen häntä

suoraan silmiin, nämä odottamattomat sanat:

-- Ainoastaan teidän tähtenne koko Paimpolissa, niin, ja koko

maailmassa, -- minä jäin pois kalanpyynnistä, en kenenkään muun tähden

olisi jäänyt, neiti Gaud...

Ensiksi Gaud hämmästyi, että tämä kalastaja uskalsi puhua hänelle sillä

tavalla, hänelle, joka oli tullut tanssiaisiin juhlan kuningattarena.

Mutta sitten se häntä viehätti sanomattomasti ja hän vastasi:

-- Minä kiitän teitä, herra Yann; ja minustakin on hauskempi olla

teidän seurassanne, kun kenenkään muun.

Sen enempää ei tarvittu. Mutta siitä hetkestä aina tanssiaisten loppuun

saakka he puhelivat aivan toisella tavalla, matalalla äänellä ja

ystävällisesti.

Tanssittiin vanhaan tapaan, viulunsoiton mukaan, samat parit melkein

aina yhdessä. Joka kerran kun Yann, tanssittuaan kohteliaisuudesta

jonkun toisen kanssa, tuli häntä ottamaan, he hymyilivät

tuttavasti, niinkun ystävät, jotka jälleen tapaavat toisiaan, ja

jatkoivat tuttavallista keskusteluaan. Yann kertoi luontevasti

kalastajaelämästään, vaivoistaan, kalastusosuudestaan, ja kuinka

vaikeata hänen vanhemmillaan ennen oli ollut toimeen tulla kun oli

pitänyt kasvattaa neljäätoista pientä Gaosia, joista hän oli vanhin

veli. -- Nyt ei heillä enää ollut hätää varsinkin sen jälkeen kun

hänen isänsä oli Kanaalista löytänyt haaksirikkoisen laivan, josta he

myömällä saivat 10,000 markkaa, sittenkun valtio oli saanut osansa.

Siten he olivat voineet rakentaa uuden kerroksen taloonsa, joka oli

äärimmäisiä Ploubazlanekissa, aivan meren rannalla Pors-Evenin kylässä,

ja josta oli erittäin kaunis näköala Kanaalille päin.

-- Kova on, hän sanoi, Islannin kalastajan ammatti. Jo helmikuussa sai

lähteä kylmään ja synkkään seutuun, jossa meri on niin vaarallinen...

... Gaud, joka muisti joka seikan niinkun eilisestä, antoi muistojen

hitaasti kulkea ohitse katsellessaan toukokuun yön verhoamaa Paimpolia

Jollei hän olisi ajatellut naimisia, miksi hän olisi hän kertonut

kaikkia elämänsä yksityisseikkoja joita hän oli kuunnellut melkein

morsiamen tavalla; ei hän laisinkaan näyttänyt hulivililtä, joka oli

valmis kertomaan asioitaan kelle tahansa.

-- ... Se on kumminkin hyvä ammatti, hän oli sanonut, ja minä

puolestani en sitä koskaan vaihtaisi mihinkään. Toisin vuosin 800

markkaa toisin aina 1,200 annetaan minulle äidilleni vietäväksi.

-- Äidillenne vietäväksi, herra Yann?

-- Niin, kaikkityyni. Meillä islantilaisilla on semmoinen tapa, neiti

Gaud. (Tämän hän sanoi, niinkun se olisi luonnollisin asia maailmassa).

Niinpä minulla, uskokaa pois, on tuskin koskaan rahaa. Kun minä

sunnuntaisin lähden Paimpoliin, niin äiti antaa minulle pikkusen.

Niin se on kaikessa. Niinpä isä tänä vuonna teetti minulle nämä uudet

vaatteet, jotka minulla on ylläni, joitta minä en koskaan olisi

tullut häihin; en suinkaan olisi minä käsivarttani teille tarjonnut

viimevuotisissa vaatteissani.

Gaudista, joka oli tottunut näkemään parisilaisia, eivät nämä Yannin

uudet vaatteet ehkä näyttäneet niinkään komeilta. Lyhyt, avonainen

nuttu, jonka alta näkyi vanhanaikaseen malliin ommellut liivit; mutta

vartalo, jota ne verhosivat, oli moitteettoman kaunis, ja niin näytti

tanssija kaikinpuolin komealta.

Hymyillen Yann katsoi häntä suoraan silmiin, joka kerran kun hän

jotakin sanoi, nähdäkseen, mitä hän siitä ajatteli. Ja hänen katseensa

pysyi niin hyvän ja kunniakkaan näköisenä, kun hän kertoi kaikkea tätä

hänelle, ilmaistakseen, ettei hän ollut rikas.

Gaud myöskin hymyili, katsoen häntä aina silmiin; hän ei puhunut

paljoa, mutta kuunteli koko sielullaan, aina enemmän ihmetellen ja

häneen kiintyen. Hänessä oli rinnakkain hillitsemätöntä voimaa ja

viehkeätä lapsellisuutta. Hänen matala äänensä, joka hänen muitten

kanssa puhuessa oli jyrkkä ja tuima, kävi Gaudin kanssa puhuessa yhä

sointuisammaksi ja pehmeämmäksi; vain Gaudille se saattoi värähdellä

niin sanomattoman hellästi, kun jousikoneitten hiljainen soitto.

Oudolta kuului, että tätä aika miestä, joka oli liikkeissään niin

itsenäinen ja näöltään niin uhkea, kohdeltiin kotona kun pientä lasta,

ja että hän itse piti sitä luonnollisena; että hän, joka oli liikkunut

yli koko maailman, kokenut kaikkia seikkailuja ja vaaroja, oli

vanhemmilleen niin kokonaan alammainen.

Hän vertasi häntä toisiin, muutamiin parisilaisiin veitikkoihin, mitä

lienevät olleet puotilaisia tai kirjuria, jotka ihailullaan olivat

häntä ahdistaneet hänen rahojensa tähden. Ja tämä hänestä näytti

parhaimmalta, minkä hän tunsi, ja samalla kauneimmalta.

Lähestyäkseen häntä oli Gaud kertonut, ett'ei hänenkään kotonaan

oltu aina oltu yhtä hyvissä varoissa kun nyt; että hänen isänsä oli

alkanut Islannin kalastajana, että hän vieläkin suuresti kunnioitti

islantilaisia, ja että hän, Gaud, muisti, aivan pienenä ollessaan,

juoksennelleensa paljain jaloin pitkin rantahiekkaa -- äiti parkansa

kuoleman jälkeen...

Oi, sitä juhlayötä, viehättävää, ratkaisevaa yötä, jonka vertaista

hän ei elämässään ollut elänyt, -- siitä oli jo kauvan, se oli

joulukuussa ja nyt oli toukokuu. Kaikki silloiset tanssijat olivat

nyt kalastamassa, mikä missäkin Islannin merellä, -- heillä oli täysi

päivä vaalean auringon valossa, äärettömässä yksinäisyydessään, kun

Bretagnessa vähitellen alkoi hämärtyä.

Gaud vielä viipyi ikkunassaan. Paimpolin toria ympäröivät melkein

kaikilta tahoilta vanhat talot, jotka yön tullen kävivät yhä

synkemmiksi, ja joista ei kuulunut hiiskahdusta. Talojen yläpuolella

näytti taivaan vielä valoisa aavuus väljenevän, kohoavan, yhä enemmän

etenevän maasta, -- joka nyt hämärässä näytti yhdeltä ainoalta mustalta

kattoryhmältä. Silloin tällöin suljettiin joku portti tai ikkuna, joku

vanha merimies astui heiluen ravintolasta poiketen johonkin synkkään

pikkukatuun; tai palasi muutamia myöhästyneitä tyttöjä kävelemästä,

kevätkukkia käsissä. Muuan, joka tunsi Gaudin, sanoi hänelle hyvääiltaa

ja ojensi häntä kohden orapihlajan oksaa, ikäänkun antaakseen hänen

haistella sitä; hämärässäkin vielä saattoi nähdä sen valkeat,

hienot kukkatertut. Muuten toinenkin suloinen tuoksu oli levinnyt

puutarhoista ja pihamaista, se oli kaprifoliumin tuoksu, joka kukki

graniittiseinillä, -- ja myöskin heikko merihauran haju, joka tuli

satamasta. Yölepakoita liiteli ilmassa, äänettömästi lennellen, kuten

unten eläimet.

Gaud oli viettänyt monta iltaa tämän ikkunan ääressä, katsellen tätä

surumielistä toria, ja ajatellen islantilaisia, jotka olivat poikessa,

ja aina samoja tanssia...

... Lopulla häitä oli hyvin kuuma, ja monenkin tanssijan päätä huimasi.

Gaud muisti, miten Yann tanssi muitten kanssa, tyttöjen ja vaimojen,

joita hän luultavasti oli enemmän tai vähemmän armastellut, hän

muisti, miten alentuvan halveksivaisesti Yann oli vastannut heidän

viittauksiinsa. Hän oli niin erilainen kun muut.

Yann oli oiva tanssija, suorana kun korkearunkoinen tammi, hän liikkui

keveästi ja uljaasti, ja pää pystyssä. Hänen ruskeita kiharoitaan

oli muutama vierähtänyt otsalle ja tukka liehui tanssiessa. Gaud,

joka myöskin oli jotensakin pitkä, tunsi Yannin koskettavan hänen

päähinettään, kun tämä kumartui vähän, voidakseen paremmin pitää

hänestä kiinni nopeassa valssissa.

Silloin tällöin Yann osoitti Gaudille pientä sisartaan, Mariaa ja

Sylvestreä, kihlaantuneita, jotka tanssivat yhdessä. Hän nauroi

herttaisesti, nähdessään nämä molemmat, jotka olivat niin nuoria ja

niin ujoja toistensa seurassa, olivat kohteliaita keskenään ja arasti

sanoivat toisilleen matalalla äänellä luultavasti hyvinkin sieviä

seikkoja. Pahoillaan Yann olisi ollut, jos ei näin olisi ollut, mutta

sittenkin se huvitti häntä, joka oli rohkea ja toimelias, nähdessään

heidät niin lapsellisiksi; silloin hän hymyillen vilkasi Gaudiin

sanoen: "Noita on niin mukava ja hauska katsella, noita _meidän_ pikku

veljeä ja sisarta!"

Lopulta yötä suudeltiin paljon, serkukset, kihlaantuneet, rakastuneet

suutelivat toisiaan, mutta se tehtiin suoraan ja rehellisesti, keskelle

suuta ja kaikkien nähden. Yann luonnollisesti ei ollut suudellut häntä,

semmoisia ei uskaltanut tehdä herra Mévelin tyttärelle; kenties hän

vain painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan viimeisissä valsseissa,

ja Gaud siihen taipui turvallisesti, vieläpä nojautui häneen,

antautuen koko sielustaan. Tässä äkillisessä, syvässä, viehättävässä

hurmauksessa, joka saattoi hänen koko olennollaan Yanniin viehättymään,

hänen kaksikymmenvuotisilla aistimillaankin oli osansa, mutta hänen

sydämmestään oli se alkanut.

-- Oletteko nähneet, kuinka röyhkeästi hän katselee Yannia? sanoi

pari kolme kaunista neitosta, vaaleitten tai mustien silmäripsien

varjostamat silmät ujosti maahan luotuina, ja kuitenkin heillä oli

tanssijain joukossa ainakin yksi, jollei kaksi armastelijaa. Todellakin

hän katseli vähän väliä Yannia, mutta se oli hänelle puolustukseksi,

että Yann oli ensimäinen ja ainoa nuori mies, joka koskaan oli hänen

huomiotaan herättänyt.

Erotessaan, kun kaikki tungeskelivat lähtöä tehden, aamulla, kolakassa,

he sanoivat jäähyväisiä toisilleen, niin tuttavasti kun kaksi

kihlaantunutta, jotka aikovat tavata toisensa seuraavana päivänä.

Sitten hän oli kotiin palatessaan kulkenut tämän saman torin yli isänsä

kanssa. Hän ei ollut ollenkaan väsyksissä, vaan oli hilpeä ja iloinen,

hengittäen mielihyvällä raitista ilmaa; ja kylmä sumu ja synkkä

päivänkoitto tuntuivat hänestä viehättävältä ja raittiilta.

... Toukokuun yö oli jo kauvan sitten peittänyt seudun, kaikki

ikkunat olivat, saranoissaan hiukan narahdellen, jo vähitellen

suljetut. Mutta Gaud yhä vielä istui avonaisen ikkunansa ääressä,

Harvat, viimeiset ohikulkijat, jotka pimeässä näkivät hänen valkoisen

päähineensä häämöttävän, sanoivat kai: "Tuossa tyttö varmaankin uneksii

armaastaan". Ja tottahan se oli, että hän uneksi hänestä, -- vaikka hän

olikin vähällä itkeä, hänen pienet, valkoiset hampaansa purivat huulia,

alituisesti täyttäen kuopan, joka niin somasti toi näkyviin nuortean

suun piirteet. Ja hänen silmänsä katselivat pimeyteen, tarkastamatta

mitään erityistä esinettä...

... Mutta näitten tanssijaisten jälkeen, miksi ei hän ollut palannut?

Miten hän oli muuttunut? Jos he satunnaisesti kohtasivat toisensa,

näytti Yann tahtovan paeta, hän katsoi poispäin ja hänen silmänsä

vilkkuivat aina niin nopeasti.

Gaud oli usein puhunut siitä Sylvestren kanssa, mutta ei hänkään

käsittänyt sitä.

-- Juuri hänen kanssaan sinun, Gaud, pitäisi mennä naimisiin, hän

sanoi, jos sinun isäsi sen sallisi, sillä hänen vertaistaan et sinä

voi löytää koko paikkakunnassa. Ensiksikin, niin, kuulehan, hän on

viisas mies, vaikka hän ei näytä siitä välittävän; hän on hyvin harvoin

juovuksissa. Joskus hän kyllä on itsepintainen, mutta pohjalta hän

kumminkin on hyvin lempeä. Sinä et todellakaan voi tietää, miten hyvä

hän on. Ja mimmoinen merimies! joka kalastuskaudeksi kapteenit hänestä

vallan riitelevät.

Isänsä suostumuksesta Gaud ei epäillyt, isä ei ollut koskaan hänen

tahtoaan vastustanut. Ja vähän se häntä huolestutti, ettei Yann ollut

rikas. Toiseksi hänenmoinen merimies ei paljoa rahaa tarvitsisi

kuudessa kuukaudessa suorittaakseen kipparin kurssin, ja hänestä tulisi

kapteeni, jolle mikä laivan omistaja tahansa uskoisi laivansa.

Mitäpä siitä, jos hän olikin melkein jättiläinen, naisessa se saattoi

olla vika, mutta miestä se ei rumentanut.

Muuten oli hän tiedustellut hänestä, itseään ilmaisematta, kylän

tytöiltä, jotka tunsivat kaikki rakkausjutut: hänestä he eivät tienneet

mitään; hän ei näyttänyt kiintyneen enemmän toiseen kun toiseenkaan,

kuleksiessaan joko Lézardrieuxin tai Paimpolin kaunotarten joukossa,

jotka kaikki olivat häneen mieltyneet.

Eräänä sunnuntai-iltana, aivan myöhään, hän oli nähnyt Yannin kulkevan

ikkunainsa alatse, seuraten ja käsitysten kulkien muutaman Jeannie

Caroffin kanssa, joka kyllä oli kaunis, mutta jonka maine oli huono. Ja

tämä seikka oli Gaudia suuresti surettanut.

Myös oli kerrottu, että hän oli hyvin kiivas; kun hän muuanna iltana

oli juovuksissa eräässä Paimpolin kahvilassa, jossa islantilaiset

pitivät juhliaan, hän oli heittänyt suuren marmorisen pöydän oven läpi,

jota ei hänelle tahdottu avata...

Kaiken tämän Gaud antoi hänelle anteeksi: tiettyhän se oli, mimmoisia

merimiehet olivat, kun sattuivat pahalle päälle. Mutta jos hän

oli sydämeltään puhdas, niin miksi hän oli lähestynyt Gaudia,

joka ei mitään ajatellut, jättääkseen hänet sitten; miksi hän oli

katsellut Gaudia kokonaisen yön hymyillen, tavalla, joka näytti niin

rehelliseltä; miksi hänen piti uskoa hänelle asioitaan niin lempeällä

äänellä kuin morsiamelleen? Nyt ei Gaud enää saattanut muuttua ja

mieltyä toiseen. Muinoin, täällä samassa Bretagnessa, kun hän oli

pieni, oli häntä nuhdeltu ja sanottu, että hän oli pahanilkinen ja

itsepäinen, kun mikäkin, ja semmoisena hän oli pysynyt. Vaikka hän nyt

oli hieno neito, hiukan totinen ja kopea käytöksessään, jota ei kukaan

ollut muodostellut, hän kuitenkin oli aivan sama.

Tanssiaisten jälkeen oli Gaudilta lopputalvi kulunut, odotellessa häntä

jälleen näkevänsä, mutta hän ei ollut edes käynyt jäähyväisillä ennen

Islantiin lähtöään. Nyt kun ei Yannia enää ollut kotosalla, oli täällä

kaikki Gaudista arvotonta; hidastunut aika tuntui matelevan eteenpäin

-- kunnes syksy viimein tulisi, jolloin Gaud oli päättänyt ryhtyä

asiaan ja saattaa se päätökseen...

... Kaupungintalossa löi kello yhtätoista, -- omituisen heleästi,

niinkun kellon ääni tavallisesti kuuluu tyyninä kevätöinä.

Paimpolissa pidetään yhdentoista aikaa hyvin myöhäsenä, ja Gaud sulki

ikkunan ja sytytti lampun maata mennäkseen...

Kenties se Yannissa olikin vaan ujoutta, taikka koska hänkin oli ylpeä,

pelkäsikö hän rukkasia, luullen Gaudia liian rikkaaksi?... Gaud oli jo

aikonut aivan suoraan kysyä sitä häneltä, mutta Sylvestre oli arvellut,

ettei, se käynyt päinsä, ettei nuoren tytön oikein sopinut olla niin

rohkean. Paimpolissa jo moitittiin hänen käytöstapaansa ja pukuaan...

... Hän riisui hitaasti vaatteet päältään, haaveksivan tytön tavalla:

ensin musliinipäähineensä, sitten komean pukunsa, joka oli tehty

kaupunkilaismalliin, ja jonka hän huolettomasti heitti jollekin

tuolille.

Viimein pitkät kureliivinsä, joista ihmisillä oli niin paljon

puhumista, ne kun olivat parisilaiseen malliin tehdyt. Kun vartalo

pääsi vapaaksi, kävi se täydellisemmäksi; kun se ei enää ollut

kuristuksissa, sai se luonnolliset piirteensä, jotka olivat täyteläiset

ja pehmeät kun marmoriveistoksen; joka liike muutti niiden suhdetta, ja

jokainen oli viehättävä.

Pikku lamppu, joka yksin tuikki yön pimeässä, valaisi salaperäisesti

hänen hartioitaan ja rintojaan, hänen ihanaa vartaloaan, jota yksikään

silmä ei ollut koskaan nähnyt, jota ei luultavasti kukaan saisi nähdä,

ja joka kenenkään näkemättä olisi kuihtuva, koska ei tuo Yann siitä

huolinut.

Hän tiesi kasvonsa sieviksi, mutta ruumiinsa kauneutta hän ei vähääkään

tuntenut. Muuten näillä tienoin Bretagnea, Islannin kalastajien

tyttärillä, on tämä kauneus melkein rotuominaisuus; sitä tuskin

huomataan, eikä sitä näytellä, hurjimmatkin heistä häpeisivät sitä

tehdä.

Hän alkoi irrottaa hiuksiaan korvien yläpuolella olevista kaarroksista,

ja molemmat palmikot riippuivat pitkin selkää kun kaksi raskasta

käärmettä. Hän kiersi ne kokoon päälaelleen, joten oli mukava maata, --

ja hänen säännölliset kasvonsa muistuttivat roomalaista neitoa.

Sillä välin hän piti yhä käsiään ylhäällä ja pureskellen huuliaan

käänteli vaaleita palmikoitaan, -- niinkun lapsi, joka pyörittelee

käsissään leikkikalua, ajatellen muita asioita; sitten antoi hän

niitten taas valua alas, ja alkoi niitä huvikseen purkaa ja levitellä;

kohta hän oli verhottu hiuksilla, kun mikä metsien papitar.

Ja sitten, uni kun oli hänet vähitellen vallannut, huolimatta

rakkaudesta ja itkun halusta, hän heittäytyi äkkiä vuoteelleen

kätkeytyen silkinhienoiseen tukkaansa, joka hunnun tavoin peitti hänet.

Ploubazlanekissa, mökissään oli Moan muori, joka oli elämän synkemmällä

rinteellä, hänkin viimeinkin nukkunut, vanhan kylmään uneen, ajatellen

pojanpoikaansa ja kuolemaa.

Samalla tunnilla, "Marian" kannella, Pohjoisjäämeressä, joka sinä

iltana oli hyvin myrskyinen, Yann ja Sylvestre, molemmat kaivatut,

laulelivat laulujaan, iloisesti kalastaen ikuisessa päivänvalossa...