On melkein kuukausi kulunut, -- on kesäkuu. Ympäri Islantia on
harvinainen sää, jota merimiehet kutsuvat _kuolleeksi tyveneksi_,
ei käy tuulen hengähdystäkään, ikäänkun kaikki vihurit olisivat
asettuneet, loppuneet.
Taivaan näytti peittävän suuri vaalea huntu, joka alempana, lähempänä
taivaanrantaa, kävi tummemmaksi, lyijyn harmaaksi, vivahtaen tinan
himmeään loisteesen. Ja taivaan alla oli liikkumattomalla vedenpinnalla
kalpea hohde, joka väsytti silmiä ja pani kylmämään.
Meren pinta vain välistä tummeni ja sitten taas kirkastui, se juomuili
niinkun peili, jolle huoataan. Koko loistava, ääretön pinta näytti
peittyneen vaihtelevaan kuvaverkkoon, ja kuvat kietoutuivat yhteen,
muuttuivat ja hävisivät lakkaamatta.
Oli ikuinen ilta tai ikuinen aamu, mahdotonta sanoa kumpiko. Aurinko,
joka ei enää ilmaissut tuntia, pysyi aina näkyvissä, ikäänkun
vartioidakseen tätä kuollutta loistoa, sekin oli vaan kehä, jolla
tuskin oli selvää rajaa ja se näytti tavattoman suurelta, kun sitä
ympäröi epäselvä loistava kehys.
Yann ja Sylvestre kalastivat vieretysten ja lauloivat: Jean-François de
Nantes laulua, jolla laululla ei ole loppua, sen yksitoikkosuus heitä
juuri huvitti, he iskivät silmää ja nauroivat lapsellisuudelleen, kun
he alituisesti toistivat samoja säkeitä, koetellen joka kerralla päästä
parempaan vauhtiin. Heidän poskiaan punasi meren suolainen, raitis
ilma, joka oli virkistävää ja puhdasta, ja he täyttivät keuhkonsa
täysin siemauksin tästä elämän ja terveyden lähteestä.
Ja kuitenkin heidän ympärillään näytti kaikki kuolleelta, maailma
näytti loppuneen, tai olevan vielä luomatta; valolla ei ollut mitään
lämpöä; esineet eivät liikkuneet, ikäänkun olisivat ainaiseksi
hyytyneet tämän suuren, kummittelevan silmän, auringon, katseista.
* * * * *
"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja
näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus
kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli
vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla:
lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui
ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi
joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien
yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja
lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko
näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä
kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista
vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko
kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä
olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.
* * * * *
Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin
ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka
rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi,
todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.
Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan
kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain
taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon,
joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.
Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki
aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti
syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun
kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat
kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka
piti se perata ja halkaista.
Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin,
elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita,
muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan
valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.
Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja
helpolta, -- naisten ammatilta...
-- --
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut,
että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän
oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt
koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli
umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun
häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.
He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan
päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi
unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.
Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.
Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan
luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan
yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat,
kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea
rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja
tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein
vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.
Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin
aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa.
Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento
lepäsi.
Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa
nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus
loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja
silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.
Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella
tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja
vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin
nukkuivat -- pitkiksi ajoiksi kerrallaan...
-- --
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
... He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla
taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen
pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun
taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he
olivat jo aikaisin huomanneet sen.
-- Höyrylaiva, tuolla, kaukana!
-- Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen,
että se on valtion höyry, -- luovija, joka tulee kiertomatkalleen.
Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa
myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon
kirjoittama.
Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko -- varmaan se
oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.
Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi
kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille
sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat
tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului
kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua.
Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja
sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta,
muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät
peilit, joiden välissä kalastajat olivat -- toinen oli heidän
yläpuolellaan, toinen alapuolellaan -- kävivät taas läpikuultaviksi ja
syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois.
Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.
Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja,
kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä,
siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta.
Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä
lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei
ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä.
Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.
He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet
purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.
Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan
lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat
kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten
kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen
saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, -- mutta se
olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan
taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä
näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren
lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota
silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää
sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti
pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä,
joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta...
Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt.
Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla
kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä.
Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä
pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.
Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden
tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion
palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan
ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka
viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät
lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja
he tottelivat heti naurahtaen.
Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi
_Mariaan, kapteeni Guermeur_; toinen _herra Yann Gaosille_ toinen
_herra Sylvestre Moanille_ (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta
Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).
Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet
jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät
olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.
Ja päällikkö sanoi:
-- Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.
Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä
lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.
Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.
Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi
taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.
Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he
lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen
kotiuutisensa.
Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku
morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin
hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan
poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta
Gaosin pojalle".
Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa
suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä
käsialalla se oli kirjoitettu:
-- Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?
Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se
oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että
hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.
Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani
sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:
-- Ei suinkaan heistä paria koskaan tule... Mutta mikähän häntä ei
Gaudissa miellytä...
...Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan
paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja
haaveksien...
Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa
veteen, alkoi hitaasti nousta.
Aamu koitti...