Ensi kerran hän näki Yannia tulopäivänsä seuraavana päivänä,
islantilaisten rukouspäivänä, joka on 8:s päivä joulukuuta, ja
pyhitetty neitsyt Marialle, kalastajien suojeluspyhimykselle, --
kohta juhlakulun jälkeen, kun synkillä kaduilla vielä liehui valkeita
lippuja, jotka olivat koristetut muratilla ja rautatammen oksilla,
talven lehdillä ja kukilla.
Ilo oli vähän karkeata ja raakaa tässä kiitosjuhlassa, jota pidettiin
synkän taivaan alla. Iloa hilpeydettä, huolettomuutta ja uhkaa,
ruumiillista voimaa ja alkoholia; ja aina painava kuolon uhka, joka nyt
oli selvempi kun koskaan.
Paimpolissa oli melua, kellot soivat ja papit lauloivat. Kapakoista
kuului yksitoikkosia ja yksinkertaisia lauluja, vanhoja arkkiveisuja,
merimiesten illankuluja; vanhoja valituslauluja, meren tuomia, tai
mistä lienevätkin tulleita, aikojen hämärästä yöstä. Merimiesjoukkoja
kulki käsitysten pitkin katuja, hoiperrellen osaksi siksi, että olivat
tottuneet heiluen astumaan, osaksi alkavasta päihtymyksestä; naisiin
he loivat hehkuvia silmäyksiä pitkällisen erilläänolon jälkeen.
Tyttöjä joukottain, valkeat nunnamaiset päähineet päässä, kauniit
rinnat pingotettuina ja kauneissa silmissä koko kesän ikävät. Vanhoja
graniittitaloja, jotka suojasivat näitä meluavia ihmisiä, ja vanhoja
kattoja, jotka saattoivat kertoa vuosisatoja kestäneistä taisteluistaan
länsituulta, sumua ja sateita vastaan, kaikkia meren tuomia vastaan,
kertoa lämpimiä tarinoita heidän suojassaan tapahtuneista vanhoista
seikkailuista, rohkeudesta ja rakkaudesta.
Ja kaiken tämän yli vallitsi entisiä aikoja muistuttava uskonnollinen
tunne ja kunnioitus isiltä perittyä jumalanpalvelusta, suojelevia
sakramenttia ja puhdasta ja saastuttamatonta Neitsyttä kohtaan.
Kapakkojen vieressä oli kirkko, jonka portaille oli kukkia levitetty,
synkät ovet seljällään; siellä tuoksui pyhäsavu, vahatuohukset
tuikkivat hämärässä ja joka paikkaan pitkin pyhiä holvia olivat
merimiehet naulanneet lupaamiaan lahjoja. Rakastuneitten tyttöjen
vieressä kadonneitten merimiesten morsiamia, hukkuneitten leskiä,
tullen kuolleitten kappelista, surupukuihin ja sileisiin päähineisiin
puettuina, silmät maahan luotuina, äänettöminä kulkien meluavien
joukkojen läpi, synkän varotuksen tavoin. Ja aivan läheltä kuului
ikuinen meri, näiden voimakkaiden ihmisten suuri imettäjä ja suuri
hävittäjä, riehuen sekin ja meluten, ottaen puolestaan sekin juhlaan
osaa...
Kaikki nämä moninaiset seikat tekivät Gaudiin oudon vaikutuksen. Hän
oli kiihtynyt ja hymyili, mutta tunsi kumminkin sydäntään ahdistavan,
ajatellessaan, että tämä tienoo oli ainaiseksi tuleva hänen kodikseen.
Torilla, jossa oli köydellätanssijoita ja kaikenlaisia peliä, hän
käveli edestakasin ystäväinsä kanssa, jotka nimittelivät hänelle
Paimpolin ja Ploubazlanekin nuoria miehiä. Huvilaulajien eteen oli
näitä "islantilaisia" pysähtynyt useita, selin heihin seisoen. Muuan
heistä herätti ensinnä hänen huomiotaan ylen kookkaalla vartalollaan
ja melkein liian leveillä hartioillaan ja hän puhkesi sanomaan vähän
ivallisesti:
-- Tuollapa pituutta on!
Jolla lauseellaan hän tarkotti jotensakin seuraavaa:
-- Joka tuon naipi, saapi aika jättiläisen taloonsa.
Mies kääntyi äkkiä, ikäänkun olisi sen kuullut, katseli häntä nopeasti
kiireestä kantapäihin ja näytti kysyvän:
-- Kukahan tuo paimpolilaiseen päähineesen puettu on, joka näyttää niin
komealta ja jota minä en ole ennen nähnyt.
Sitten oli hän nopeasti luonut kohteliaisuudesta katseensa maahan ja
näytti kokonaan kiintyneen laulajia kuuntelemaan, eikä enää näyttänyt
päästään muuta kun mustaa tukkaansa, joka oli pitkää ja takaa,
niskasta, kiharaa.
Vaikka Gaud ennen ujostelematta oli kysynyt useitten muitten nimiä,
ei hän uskaltanut kysyä tämän. Kauniit kasvot, jotka hän parhaiksi
oli nähnyt, ylpeä, taipumaton katse, ruskeat hiukan kellahtavat
silmäripset, jotka keveästi varjostivat sinertäviä silmiä, kaikki tämä
vaikutti häneen ja myös saattoi hänet hämille.
Hän se olikin tuo "Gaosin poika", josta hän oli kuullut puhuttavan
Moanien luona ja mainittavan Sylvestren paraaksi ystäväksi. Saman
rukouspäivän iltana Sylvestre ja sama mies olivat käsitysten kävellen
tulleet hänen isälleen ja hänelle vastaan ja olivat pysähtyneet
tervehtimään...
... Pikku Sylvestrestä oli hänelle heti tullut veljen tapainen. Koska
olivat serkkuja, olivat he tottuneet sinuttelemaan toisiaan; -- alussa
oli Gaudia tosin vähän arveluttanut nähdessään seitsentoista vuotisen
suuren pojan, jolla jo oli musta parta, mutta kun hänen lapselliset
silmänsä olivat yhtä lempeitä kun ennenkin, oli hän pian taas
tutustunut häneen niin hyvin, kun ei hän koskaan olisi ollut hänestä
erillään. Kun Sylvestre kävi Paimpolissa, käski Gaud häntä syömään
päivällistä kerallaan, ja Sylvestre söi vahvasti, sillä kotona ei
hänellä ollut liikoja tarjona...
Totta puhuen ei Yann ollut osoittanut sen enempää kohteliaisuutta
häntä kohtaan tällä ensi kerralla, vihreillä oksilla peitetyn, pienen,
harmaan kadun kulmassa. Hän oli vain nostanut hänelle hattua melkein
aralla, vaikka samalla arvokkaalla tavalla: sitten oli hän taas
nopeasti silmäillyt häntä, mutta katsonut kohta poispäin, ikäänkun
hän ei olisi ollut tyytyväinen tähän kohtaukseen ja hänellä olisi
ollut kiire jatkaa matkaa. Kiivas läntinen vihuri oli juhlakulun
aikana alkanut puhaltaa ja oli levitellyt pitkin maata oksia ja
peittänyt taivaan mustanharmailla repaleisilla pilvillä... Kaiken
tämän muisti Gaud hyvin, istuessaan muistoihinsa vaipuneena: kuinka
synkkä yö lopetti tämän rukouspäivän; hän muisti lehvillä koristetut
valkoiset liput, joita tuuli pieksi vasten muuria, ryhmissä seisovia
"islantilaisia", tuulten ja myrskyjen miehiä, jotka laulellen menivät
ravintoloihin lähestyvää sadetta pakoon; ja ennen muita hän muisti
suuren harteikkaan miehen, joka katsoi poispäin, näyttäen suuttuneelta
ja olevan hämillään... Suurestipa Gaud oli muuttunut siitä saakka!...
Ja olipa erotus sen juhlaillan melun ja nykyisen hiljaisuuden välillä!
Sama Paimpol näytti tänä iltana niin rauhalliselta ja autiolta,
toukokuun pitkässä, leudossa hämärässä, joka sai hänet ikkunaan
unohtumaan, yksinään uneksimaan ja haaveksimaan...