Paimpolissa, ihanana sunnuntai-iltana, sinä vuonna, kesäkuussa, oli
kaksi naista täydessä kirjeenkirjoitushommassa.
Se tapahtui suuren ikkunan kohdalla, joka oli auki; ikkunalaudalla,
joka oli vanhaa järeää graniittia, oli rivi kukkasastioita.
Pöydän yli kumartuneina molemmat näyttivät nuorilta; toisella oli
erittäin suuri päähine, vanhaa kuosia, toisella taas aivan pieni,
uusinta muotia, jota Paimpolin naiset viime vuosina olivat ruvenneet
käyttämään: -- kaksi rakastunutta luultavasti, jotka yhdessä kyhäävät
hellän kirjeen jollekin kauniille islantilaiselle.
Se joka saneli -- suuri-päähineinen -- katsoi kattoon, selvitellen
ajatuksiaan. Mutta kas! hän olikin vanha, kovin vanha; ainoastaan
takaa katsoen, kun näki hänet ruskeaan huiviinsa puettuna, luuli
häntä nuoreksi. Hyvin vanha hän oli, herttainen mummo, vähintäin
seitsemänkymmentä vuotinen. Mutta vielä hän oli kaunis ja posket olivat
vielä punakat, niinkun muutamilla vanhuksilla on. Hänen päähineensä,
joka oli aivan matala otsan ja päälaen kohdalta, oli muodostettu
kahdesta tai kolmesta leveästä musliinihaarukasta, jotka näyttivät
olevan sisätysten ja riippuivat alas niskaan. Hänen arvokkaille
kasvoilleen sopi hyvin tämä valkoinen kehys ja nämä poimut, jotka
melkein hartautta herättivät. Hänen lempeissä silmissään asusti arvokas
hyvyys. Hänellä ei ollut hampaita, ei enää ainoatakaan, ja kun hän
nauroi, näkyivät hänen pyöreät ikenensä, joten hän näytti melkein
lapsekkaalta. Hänen leuvastaan huolimatta, joka oli käynyt puukengän
kärjen kaltaiseksi, kuten hänellä oli tapana sanoa, eivät hänen
kasvojensa piirteet olleet kovinkaan ajan raiskaamia; vieläkin saattoi
nähdä, että ne olivat olleet säännöllisiä ja puhtaita, niinkun kirkon
pyhimysten.
Hän katseli ikkunasta ulos, tuumien mitä hän vielä voisi kertoa
pojanpoikaansa huvittaakseen.
Muuten ei todellakaan koko Paimpolin paikkakunnassa ollut toista
vanhusta, joka olisi paremmin osannut sanoa hullutuksia milloin
kestäkin, tai vaikka tyhjästä. Tässä kirjeessä oli jo kaksi tai kolme
verratonta juttua, -- mutta ei niissä mitään häjyä ollut, sillä ei
hänen sydämmessään ollut ilkeyttä.
Kun toinen näki, ettei mitään uutta herunut, alkoi hän huolellisesti
kirjoittaa osotetta:
_Herra Sylvestre Moanille, Maria-laivalla, kapteeni Guermeur, --
Islannin meressä, Reykjavikin kautta_.
Sitten hänkin nosti päätään kysyen:
-- Joko se on valmis, Moan muori?
Tämä oli todellakin nuori, viehättävä impi, noin kaksikymmenvuotinen.
Vaaleaverinen, -- jommoisia tässä puolen Bretagnea on harvassa,
jossa useimmat ovat mustaverisiä, -- aivan vaaleaverinen hän
oli, pellavanharmaat silmät ja melkein mustat silmäripset. Hänen
kulmakarvoissaan, jotka olivat yhtä vaaleat kun hänen luvuksensa, oli
keskellä punertavampi, tummempi juova, joka saattoi hänet näyttämään
voimakkaalta ja lujatahtoiselta. Hänen kasvonsa olivat hiukan leveät,
mutta jalot, nenä oli ehdottoman suorana otsalinjan jatkona niinkun
kreikkalaisissa kasvoissa. Alahuulen alla oli syvä kuoppa, joka lisäsi
sen suloutta; -- ja joskus, kun hän tarkemmin mietti jotain, puri hän
huultaan valkeilla hampaillaan, jolloin ihon alle levisi hieno puna.
Koko tässä nuorteassa olennossa oli jotakin ylpeätä ja samalla vakavaa,
jonka ominaisuuden hän oli perinyt esi-isiltään, karaistuilta Islannin
kalastajilta. Silmät ilmaisivat samalla itsepintaisuutta ja lempeyttä.
Hänen päähineensä oli näkinkengän muotoinen, ulottui alas otsalle, ja
melkein ympäröi sitä niinkun mikä kääre, sitten se kohosi ylöspäin
molemmin puolin, jättäen peittämättä paksut letit, jotka olivat
näkinkengän tavoin kierretyt kokoon korvien yläpuolella, Tämä tukkien
pitotapa oli ammoisilta ajoilta säilynyt ja vieläkin tekee Paimpolin
naiset oudon näköisiksi.
Helposti huomasi, että hän oli saanut erilaisen kasvatuksen kun vanhus,
jota hän mummoksi puhutteli, mutta joka oikeastaan oli vaan kaukainen
sukulainen, joka oli saanut paljon kovaa kokea.
Hän oli herra Mévelin tytär. Mével oli entinen islantilainen, hän
oli ollut puoleksi merirosvo, ja oli merellä rikastunut rohkeilla
yrityksillään.
Se kaunis huone, jossa kirjettä oli kirjoitettu, oli tytön huone: vuode
oli uusi, kaupunkilaiskuosia, varustettu musliiniuutimilla, jotka
olivat pitseillä reunustetut; paksujen seinäin säännötöntä graniittia
verhosivat hilpeät tapetit. Katossa valkea rapninki peitti suunnattomia
hirsiä, jotka ilmaisivat talon vanhuutta; -- se oli todellinen varakas
porvaristalo, ja ikkunoista näki Paimpolin vanhalle harmaalle torille,
jossa pidetään markkinoita ja jumalanpalveluksia.
-- Joko se on valmis, Yvonne muori? Eikö teillä ole enää hänelle mitään
sanottavaa?
-- Ei, tyttöseni, pane vaan vielä, ole hyvä, terveisiä minulta Gaosin
pojalle.
Gaosin poika!... toisin sanoen Yann.
Kaunis ylpeä tyttö punastui kovasti kirjoittaessaan sitä nimeä.
Kun hän oli sen nopeasti kirjoittanut sivun alareunaan, hän nousi ylös,
katsoen poispäin, ikäänkun torilla olisi ollut jotain hyvinkin hauskaa
katseltavaa.
Seisoaltaan hän näytti jotensakin suurelta; hänen pukunsa
verhosi tiukasti, poimuja jättämättä, hänen vartaloaan, niinkun
kaupunkilaisilla naisilla. Päähineestään huolimatta hän näytti hienolta
neidiltä. Vaikka eivät hänen kätensä olleet niin surkastuneen pieniä,
jota on ruvettu pitämään kauniina, olivat ne kuitenkin hienoja ja
valkeita, kun niillä ei koskaan oltu tehty raskaampaa työtä.
Tottahan se on, että alkujaan hänkin pikku Gaudina oli juoksennellut
paljain jaloin pitkin rannikoita. Hänellä ei ollut enää äitiä, ja
hän oli melkein kokonaan jätetty omaan huostaansa, niiksi pitkiksi
kesäkausiksi, jolloin hänen isänsä oli kalastamassa Islannissa.
Ja hilpeästä, punaposkisesta, kampaamattomasta, vallattomasta ja
itsepäisestä tytöstä kasvoi Kanaalin raitisten tuulten virkistämänä
suuri ja voimakas nainen. Niihin aikoihin köyhä Moan muori otti hänet
kesiksi huostaansa, ja antoi Sylvestren hänelle vartioida, sillä välin
kun hän itse kävi raskaassa päivätyössä paimpolilaisten luona.
Ja pienen äidin tavoin hän jumaloi toista pienokaista, joka oli hänelle
uskottu, vaikka hän ei ollut enemmän kun tuskin kahdeksantoista
kuukautta vanhempi, ja joka oli yhtä tummaverinen kun hän oli vaalea,
yhtä taipuvainen, kun hän oli vilkas ja oikullinen.
Hän muisti näitä elämänsä alkuaikoja, sillä ei rikkaus eikä kaupungin
elämä olleet häntä viehättäneet. Hänen mieleensä juontui, ikäänkun
kaukaisen unen, hillitsemättömän vapauden, muisto, ikäänkun kaiku
salaperäisestä, kummallisesta ajasta, jolloin hiekkarannikot olivat
laajempia ja kalliot varmaankin paljon korkeampia...
Kun hän vielä oli aivan nuori, noin viisi tai kuusi vuotta, oli
hänen isänsä rikastunut, hän oli ruvennut ostamaan ja myömään koko
laivanlastia. Ja isä otti hänet ensin mukaansa Saint-Brieukiin ja
sitten Parisiin. -- Siten oli pikku Gaudista tullut suuri, totinen
ja vakava "neiti Marguerite". Mutta hänen luonteessaan säilyi lapsen
itsepintaisuutta, sillä vieläkin hän melkein oli jätetty omaan
huostaansa, vaikka hänen vapautensa siellä oli ollut vähän toista
lajia, kun Bretagnen hiekkarannikoilla. Minkä verran hän elämää tunsi,
sen oli hän sattumalta saanut tietää, aivan valikoimatta; mutta
synnynnäinen, luja arvokkaisuus oli häntä suojannut. Joskus hän tuntui
kovin rohkealta, kun hän sanoi ihmisille peittelemättä vasten kasvoja
asioita, jotka hämmästyttivät suoruutensa kautta. Eikä hän aina luonut
alas kaunista, kirkasta katsettaan nuorten miesten edessä, mutta katse
oli puhdas ja välinpitämätön, ettei voinut erehtyä: näki heti, että oli
tekemisissä viisaan tytön kanssa, joka oli yhtä raitis sydämmeltään kun
kasvoiltaan.
Suurissa kaupungeissa hänen pukunsa oli muuttunut paljon enemmän kun
hän itse. Vaikka hän piti vielä päähinettään, josta bretagnelaiset niin
vastenmielisesti luopuvat, oli hän pian oppinut pukeutumaan toisella
tavalla. Ja entisen pikku kalastajatytön väljään pukuun puettu vartalo,
joka oli meren tuulessa kehittynyt kauniiksi ja täyteläiseksi, oli
käynyt vyötäisistä solakaksi, pingotettuna kaupunkilaisneidin pitkään
korsettiin.
Joka vuosi hän kävi isänsä kanssa Bretagnessa, -- mutta ainoastaan
kesällä, niinkun kylpyvieraat ainakin, löytäen siellä muutamaksi
päiväksi lapsuuden muistonsa ja Gaud nimen (joksi bretagnen kielellä
Margueriteä kutsutaan). Kenties oli hän silloin hiukan utelias näkemään
noita islantilaisia, joista niin paljon puhuttiin, jotka eivät hänen
käydessään koskaan olleet kotona, ja joista joka vuosi aina muutamia
puuttui. Kaikkialla kuuli hän puhuttavan Islannista, joka hänestä
tuntui kaukaiselta ahmivalta kuilulta -- ja jossa nyt oli se, jota hän
rakasti...
Sitten hän taas kerran oli muuttanut ainaiseksi kalastajien maahan,
isänsä oikun kautta, joka oli tahtonut täällä päättää päivänsä ja
varakkaan porvarin tavalla asua tämän, Paimpolin torin, varrella.
Kun kirje oli uudestaan luettu ja kuoreensa suljettu, läksi köyhästi
mutta siististi puettu vanhus kiittäen pois. Hän asui kaukana täältä,
lähellä Ploubazlanekia, syrjäisessä rantakylässä, yhä vielä samassa
mökissä, jossa hän oli syntynyt, ja jossa hän oli saanut poikansa ja
poikansa pojat.
Kulkiessaan kaupungin läpi hän vastasi monen tervehdykseen, sillä
hän oli tämän tienoon vanhimpia, mahtavan ja arvossa pidetyn suvun
viimeisiä jäseniä.
Ihmeteltävän järjestyksen ja huolellisuuden kautta saattoi hän vieläkin
näyttää melkein hyvin puetulta, vaikka hänen pukunsa oli moneen kertaan
korjattu ja tuskin koossa pysyi. Yhä hän piti samaa paimpolilaista
ruskeata huivia, joka oli hänen juhlapukuunsa kuuluva, ja jota pitkin
jo kuusikymmentä vuotta sitten hänen suuren päähineensä musliininauhat
riippuivat; omissa häissään oli hänellä ollut yllään tämä huivi, joka
silloin oli ollut sininen, uudestaan se oli värjätty Pierre pojan
häihin, sitten oli sitä käytetty sunnuntaisin ja vielä se oli jotenkin
hyvässä kunnossa.
Hän astui vieläkin aivan suorana, eikä niinkun vanhat tavallisesti;
ja tosiaan, vaikka hänen leukansa olikin vähän liian terävä, näytti
lempeäsilmäinen ja hienopiirteinen vanhus kauniilta.
Häntä pidettiin suuressa arvossa, sen jo saattoi huomata siitä tavasta,
millä häntä ihmiset tervehtivät.
Paluumatkallaan muori kulki erään entisaikaisen ihailijansa ohi, se oli
puuseppä ammatiltaan, kahdeksankymmentä vuotias, joka nykyjään aina
istui ovensa edessä, sillä välin kun hänen nuoret poikansa höyläsivät
verstaassa. -- Kerrottiin, ettei hän koskaan ollut voinut lakata
suremasta, ettei Yvonne muori ollut huolinut häntä ensimäiseksi eikä
toiseksi miehekseen, mutta aikaa myöten oli suru kääntynyt omituiseksi
ärttyisyydeksi, joka oli puoleksi ystävällistä, puoleksi häjyä, ja hän
muisti aina kysyä:
-- No, hempukkaseni, koska minä saan tulla teidän luoksenne mittaa
ottamaan?
Muori kiitti ja sanoi, että hän ei vielä ollut päättänyt
teettää itselleen sitä pukua. Ukko näet tarkotti hiukan tylyllä
leikkipuheellaan kuusenlautaista pukua, joka on viimeinen tämän
maailman puvuista...
-- No, koska vaan itse tahdotte; mutta älkää ujostelko, hempukkaseni,
tiedätte, että...
Hän oli jo monet kerrat tällä tavalla laskenut muori Moanin kanssa
leikkiä. Mutta tänään ei muoria oikein naurattanut, häntä niin väsytti,
hän oli niin uupunut alituiseen taisteluun leipämurusta, -- ja hän
ajatteli rakasta pojanpoikaansa, viimeistänsä, jonka Islannista
palattuaan piti lähteä asevelvollisuuttaan palvelemaan. -- Viideksi
vuodeksi!... Pojan kenties täytyy lähteä Kiinaan, sotaan. Ja jaksaisiko
hän elää siksi, kun tämä sieltä palaisi. Tuska alkoi ahdistaa, sitä
ajatellessa... Eipä todellakaan hän niin iloinen ollut, miltä hän
näytti, mummo parka, ja hänen muotonsa muuttui kauheasti ikäänkun
itkemään pyrkien.
Se oli siis mahdollista, se oli totta, että häneltä kohta vietäisiin
tämä viimeinenkin pojanpoika... Voi toki, kuolla ehkä aivan yksin,
näkemättä enää häntä... Olipa yritetty (muutamat tuttavat herrat
kaupungissa) saada hänet vapautetuksi milt'ei köyhän isoäidin ainoana
tukena, isoäidin, joka kohta oli aivan työhön kykenemätön. Se ei ollut
onnistunut, -- toisen tähden, Jean Moanin, karkulaisen tähden; se oli
muuan Sylvestren vanhempi veli, josta perheessä ei koskaan puhuttu,
mutta joka kuitenkin eli jossakin Amerikassa ja esti siten nuorempaa
veljeään pääsemästä sotapalveluksesta. Ja päälle päätteeksi häneltä oli
kielletty merisotamiehen lesken pieni eläke, häntä ei pidetty kyllin
köyhänä.
Kotiin tultuaan hän luki hitaasti rukouksia, kaikkien vainajainsa
puolesta, poikiensa ja pojanpoikiensa. Sitten hän rukoili palavan
hartaasti myös pienen Sylvestrensä puolesta, ja koetti nukkua, --
ajatellen lautapukua, ja sydäntä ahdisti kauheasti, kun hän tunsi
itsensä niin vanhaksi nyt, kun Sylvestren piti lähteä.
Toinen, nuori tyttö, oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen,
katsellen, kuinka laskevan auringon keltaiset säteet heijastuivat
graniittiseinistä ja kuinka mustat pääskyset ilmassa kääntelehtelivät.
Paimpoli yhä näytti kovin autiolta sunnuntainakin; toukokuun pitkinä
iltoina nuoret neitoset, joilla ei ollut ketään ihastelijaa, kävelivät
kaksittain tai kolmittain, haaveksien Islannissa olevia rakastajoitaan.
"... Terveisiä minulta Gaosin pojalle..." Tämä lause oli suuresti
saattanut hänet hämille kirjettä kirjoittaessa, eikä se nimi mielestä
haihtunut.
Hän vietti useasti iltansa tässä ikkunan ääressä, niinkun mikäkin
neiti. Hänen isänsä ei oikein suvainnut, että hän kävi kävelemässä
ikäistensä tyttöjen kanssa, joitten seura ennen olisi hänelle sopinut.
Ja sitten, kun isä tullen kahvilasta piippuaan poltellen käveli edes
takasin toisten kaltaistensa merimiesten kanssa, oli hänestä hauska
nähdä ylhäällä graniittikehyksisessä ikkunassa kukkaruukkujen keskellä
tyttärensä, tämän rikkaan talon asukkaana.
Gaosin poika!... Vasten tahtoaan Gaud katseli merelle päin, vaikka ei
sitä tähän näkynyt, mutta kumminkin tunsi sen olevan aivan lähellä,
pienien katujen päässä, joita myöten venemiehet astuivat kotiinsa. Ja
hänen ajatuksensa haipuivat ääretöntä merta miettimään, joka lumoaa ja
anastaa, hänen ajatuksensa riensivät kauvaksi Pohjoisjäämerelle, jossa
purjehti "Maria, kapteeni Guermeur".
Se oli kummallinen mies, tuo Gaosin poika!... joka nyt vältteli häntä,
hän oli vallan mahdoton, ensiksi lähestyttyään häntä samalla rohkeasti
ja lempeästi.
* * * * *
Sitten, uneksiessaan, hän muisteli Bretagneen palaamistaan, joka oli
tapahtunut viime vuonna.
Muuanna joulukuun-aamuna, yön matkustettuaan, hänen isänsä ja hän
saapuivat Guingampiin Parisista tulevalla junalla. Se oli sumuinen,
harmahtava, hyvin kylmä, hämärä aamu. Silloin oli outo tunne hänet
vallannut, hän ei tuntenut tätä pientä vanhaa kaupunkia, josta hän oli
matkustanut vain läpi ja kesällä; tuntui siltä kun olisi hän vaipunut
takasin ammosiin menneisiin aikoihin. Oli niin hiljaista, Parisiin
nähden! Ihmisethän olivat toista maailmaa ja viettivät niin rauhallista
elämää, kuljeksivat sumussa edestakasin, pikku asioitaan hommaten! Ja
vanhat, synkästä graniitista tehdyt talot olivat mustia kosteudesta
ja näyttivät hämärässä vielä mustemmilta; kaikki nämä Bretagnelle
omituiset seikat, jotka häntä nyt viehättivät, kun hän rakasti Yannia
-- olivat sinä aamuna hänestä näyttäneet kovin surullisilta ja
kolkoilta. Varhaiset emännät jo aukaisivat oviaan ja ohitse kulkiessa
vilkaisi hän vanhanaikasiin taloihin, joissa oli suuren suuret uunit,
ja näki vanhusten, jotka juuri olivat nousseet ylös, rauhallisina
istuskelevan omituiset päähineet päässään. Sitten kun päivä oli alkanut
seletä, oli hän mennyt kirkkoon rukouksiaan lukemaan. Ja mahtava
holvikirkko oli näyttänyt hänestä niin suurelta ja synkältä, -- se
oli niin erilainen kun Parisin kirkot, sen pilarit olivat paksuja,
juurelta vuosisatojen kuluttamia, ja siinä tuntui haudan, vanhuuden
ja salpietarin haju. Eräässä syvennyksessä pylväitten takana paloi
vahatuohus ja muuan nainen oli polvillaan sen edessä, epäilemättä
rukoillen; tämän tulen heikko valo hälveni holvien aavaan tyhjyyteen...
Aivan odottamatta oli hän löytänyt itsessään melkein unohtuneen
tunteen muistoja, hän muisti ennen muinoin pienenä ollessaan aina
tulleensa alakuloiseksi ja peljänneensä, kun häntä talviaamuna vietiin
ensimäiseen messuun Paimpolin kirkkoon.
Eikä hän kuitenkaan Parisia ikävöinyt, ei ollenkaan, vaikka siellä
olikin paljon kaunista ja hauskaa. Alussa tuntui hänestä siellä melkein
ahtaalta, hänellähän oli suonissaan merimiehen verta. Ainakin tunsi
hän olevansa muukalainen ja outo; ja sitten parisilaisnaiset, jotka
olivat niin kauhean kapeat vyötäisistä ja joilla oli luonnottoman
pyöreät lanteet, jotka osasivat astua omituisella tavalla, hyppelehtiä
kalanluisessa huotrassaan: Gaud oli ollut liian viisas yrittääkseen
koskaan heitä matkia. Hänestä oli vastenmielistä kulkea Parisin
kaduilla päähineesensä puettuna, jommoinen joka vuosi hänelle
tilattiin paimpolilaiselta ompeliattarelta. Ihmiset kääntyivät kadulla
katselemaan häntä, mutta ei hän arvannut, että he sen tekivät siksi,
että hän oli niin kaunis.
Olihan niitä parisilaisnaisia, joiden käytöksessä oli hienoutta, joka
häntä viehätti, mutta hän tiesi, että ne olivat saavuttamattomissa,
Ja toiset, alhaisemmat, jotka olisivat suostuneet hänen kanssaan
tutustumaan, niistä hän halveksien pysyi erillään, sillä hän ei pitänyt
heitä kyllin arvokkaina. Hän oli siis elänyt ystävittä, melkein muutta
seuratta kuin isänsä, jolla oli paljon asioita ja joka usein oli
poissa. Hän ei ikävöinyt tätä maanpakolaisen tyhjää elämää.
Mutta oli miten oli, tulopäivänään oli häntä tuskallisesti
hämmästyttänyt Bretagnen kolkkous, kun hän sen taas näki keskellä
talvea. Ja se ajatus, että hänen vielä täytyi matkustaa neljä tai viisi
tuntia vaunuilla, tunkeutua vielä syvemmälle tähän synkkään maahan
päästäkseen Paimpoliin, painoi kun painajainen häntä.
Koko iltapuolen sitä hämärää päivää he olivatkin matkustaneet, hänen
isänsä ja hän, vanhoissa, pienissä, ränstyneissä vaunuissa, joihin
kaikki tuulet pääsivät puhaltamaan. Yön tullessa he olivat kulkeneet
synkkien kylien läpi, aaveentapaisten puitten alatse, joista hikoili
sumua pieninä pisaroina. Kohta sen jälkeen oli heidän täytynyt sytyttää
lyhdyt ja sen jälkeen eivät he voineet mitään nähdä, muuta kun kaksi
viheriän bengalintulen kaltaista valojuovaa, jotka näyttivät juoksevan
eteenpäin kahden puolen tietä hevosten edessä: se oli molempien
lyhtyjen luoma valo päättymättömille pensasaidoille. Mistä tuli näin
äkkiä tämä vihanta viheriä joulukuussa?... Ensiksi kumartui hän
hämmästyneenä ulos paremmin nähdäkseen, sitten luuli hän ne tuntevansa
ja muistavansa, ne olivat ajonc-pensasta, ikuista ajonc-pensasta, jota
kasvaa joka polulla ja kalliolla, ja joka ei koskaan kellastu Paimpolin
tienoilla. Samalla alkoi lauhkea tuuli puhaltaa, jonka hän myöskin
luuli tuntevansa, se tuoksui mereltä...
Lopulta matkaa hän oli aivan valveilla ja häntä huvitti ajatus, joka
hänelle äkkiä oli mieleen juolahtanut:
-- Todellakin, koska nyt on talvi, niin minä kerrankin saan nähdä
pulskia Islannin kalastajia.
Joulukuussa he mahtoivat olla kotona, kaikki jo olivat palanneet,
veljet, sulhaset, rakastajat, serkut, joista hänen ystävättärensä,
suuret ja pienet, olivat niin paljon puhuneet, illalla kävelemässä
oltaissa, joka kerran kun hän kesällä oli täällä käynyt. Ja tämä ajatus
häntä piti vireillä, sillä välin kun jalat kangistuivat, liikkumatta
vaunuissa istumisesta.
Hän olikin saanut nähdä heitä... ja nyt oli eräs heistä vallannut hänen
sydämmensä...