Tunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin
eksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä,
aina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja
kiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.
Un-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.
Edellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa
lyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.
Synkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet
epäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden
hevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin
muuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä
kuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean
kujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden
bysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä
pimeydessä kivisiä käsivarsiaan.
Tätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan
saavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole...
Herätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä
on maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme
lyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.
23.
Eriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät
ja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan
hunnutta kuin eurooppalainen nainen.
Kaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta
puhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen
kanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri
ompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet
ovat torvimaisesti käännetyt.
Ystävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa
sylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on
suuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.
Kahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi
valkoista _yatag'ia_, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta.
Eriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme
kumpikin syvään uneen.
Kirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin
kiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa
meitä aikainen venhe.
Pri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon,
kylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja
Alemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina
majansa katolla.
Tuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea
ja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään;
kaikki on vielä suljettua, unen vallassa.
Asuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja
pohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon
loisteen.
Tuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista
Sarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit
kirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut
kanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja
hunnutettuja naisia.
Tunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt
on lähtö tosiaankin edessä.
Se on määrätty keskipäiväksi.
24.
-- Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu
yhdessä viimeisen kerran...
Kuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme
Stambulin sillalla.
Ihmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät,
oikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu
tuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin
kukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin
puetun joukon ylle.
Venheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät
kauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.
Tunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin
paikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki
puodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen
kokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja
jalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan
almuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.
Pysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen.
Viimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin
vieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.
Tänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki
ovat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä,
viiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit
ovat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset
ajeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed
tulee nykäisemään heidät paratiisiin.
... Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän
vanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin,
missä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä
rakastan tai olen rakastanut?
Jospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin
itkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!
-- Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi...
25.
-- Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.
-- Ahmet, vastasin, -- kun olen kulkenut Marmaranmeren, _Ak-Deniz'in_
(vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä
suuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman
italialaisten, sinun "rouvasi" maahan tullakseni, ja sitten vielä
avaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle
merelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän
vielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle
usein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin
äärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä
täytyy minun purjehtia monta päivää _pohjan tähteä_ kohti saapuakseni
kotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä
useammin kuin aurinkoa.
Siellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta
sinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä,
kuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.
Maa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä
pyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen
tulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin
vihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia
ja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus
tuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi
jotakin nähdäksesi.
Siellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun
kerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena
henkilönä.
Kaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut
tai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu,
järjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt,
niin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin
sällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä,
sellaisilla kuin sinä ja minä.
Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan
siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella
maani poliisien kanssa!
Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen
ja jäi hetkeksi miettimään:
-- Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?
-- Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni
Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän
lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se
on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki,
ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.
Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes
pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla.
Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei
enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!
Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen
ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei
maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!...
26.
Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy
lähteä.
Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa".
Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.
Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja
lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse...
27.
Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.
Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli
on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan
usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?
Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat
kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä
vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta.
Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.
Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön
kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.
Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä.
-- Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi
itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni
hyvästit.
Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä,
hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka
kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin,
aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille
vanhuuden ja kuoleman.
Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni.
Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä.
Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.
Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan,
synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana,
kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.
Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet
näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä
Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.
Hänkin arvelee, etten palaa.
Ahmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli
hyvää ja suloista.
Itämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme.
Rauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin
rakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava
kotiliesi.
Näen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät
ja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen
ja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat,
onnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.
Olen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja
revittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta
aina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei
enää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi
auringotta...
Aasian tytär -- 14
28.
_Lotin sisar kirjoittaa_.
Brightburyssä huhtikuussa 1877.
Rakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan.
Suokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme
lieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä
mitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.
Arvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon,
että kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla
ei ole mitään syytä pitää elämääsi _kirottuna_, itseäsi osattomana
maailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen,
jota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi,
tuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén
kohtaloa ajatellessani.
Ajattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät
kaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty,
vaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä... mutta tiedät, että uskon
kohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten
maailmassa...
Satakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut
saapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut
kauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein...
Hyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!
29.
Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin
yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja
osoittanut Lotille Brightburyyn.
"Allah!
"Rakas Loti!
"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.
"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä.
Aziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä,
koska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.
"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet
varomattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole
ajanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei
enää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle.
Toisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum,
joka on mennyt kysymään neuvoa _hodja'lta_ (noidalta).
"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri _ekime_,
joka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.
"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa
häntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet
rahasta.
"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän
saa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko
milloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi _kasvoillaan_, ja että
hänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.
"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda
lupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen
Konstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni
surusta.
"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen
kuitenkin, että minut pian kutsutaan.
"Tervehdin sinua.
"Veljesi
"_Ahmet_."
"J. K. -- Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi."
30.
_Loti Izeddin-Alille Stambulissa._
Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.
Paras Izeddin-Ali!
Nyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän,
vanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä
Brightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä
tammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: -- sadetta ja sumua,
jokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.
Olen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat
harmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja
että nyt olen valepuvussa.
Rakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä,
josta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua
rakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi
ja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja
vanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas _paimentunnelma_,
sellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho,
muinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.
Uutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten
kulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle,
ja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista.
Teillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen
hartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.
Ja sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan _häntä_, jonka
läsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette
kaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan
huoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin
hänen takiaan.
31.
Brightburyssä, toukokuussa 1877.
Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu
lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen
koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen
maailman.
Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat
vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani
täydellisesti niiden keskellä.
Niin, tuolla kaukana Stambulissa, -- suurimpien varomattomuuksiemme,
karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin
suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!...
Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän
ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran
sattumalta, ja kierrellä maalla.
Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin
Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei
mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista
saakka.
Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien
ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin
vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja,
saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi
ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia,
muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat
koristavat niitä.
Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia
alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten
aikojen sortuneet rauniokasat.
Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää
yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava
minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama
vuosisatojen luoma väri -- samat säännölliset piirteet, jotka suorina
ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.
Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli
jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten
varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole
missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon
hautoja ja vainajia.
-- Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin
pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin
ihminen peloittavien varjojen alla.
Tuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.
Ja kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia
nuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta
kuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.
Hänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti
koko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten
silmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma,
yksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset
tavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.
Kävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita
päivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin
talvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.
Äkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti
laulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla
maailman kulmilla samaa säveltä.
Aziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme
kasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä
laulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo
pikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen
ääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme
nauraa sydämmen pohjasta.
Jäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se
lensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän
näköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.
Sitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä
kohti.
Naiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He
kantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.
-- _Pir guzel tshudjuk_. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.
Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen,
suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli
puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli
kultakukkaseppele.
Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne
hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle...
-- Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi,
saamme makeisia.
Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan
vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden
palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä
punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut
ehtinyt niellä.
Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset
kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.
He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois
hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti
pienen yömyssyn alle; -- toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei
juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.
Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja
arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui
kuoppaan, -- pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha
luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.
Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista
tapaa.
Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä
kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin
turkkilaisia.
Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä
täynnä kyyneliä.
32.
Seikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin
iloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!...
V.
KUOLON ENKELI.
1.
Toukokuun 20 p:nä 1877.
... Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana
piirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja
minareetit;... sydämeni lyö, siellä on Stambul!
Astun maihin. -- Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.
Ahmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella
hevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa
ja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.
... Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un.
Asetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.
-- Entä Ahmet? kysyn.
-- Poissa, lähti sotaan!
Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.
-- Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen
emme ole kuulleet hänestä mitään.
-- Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän
itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet,
ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.