hänen asuntoaan.
2.
Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle
päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä
aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.
Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut
äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät
kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman
Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani
minua odotti...
Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi
aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat _yagatan'ejaan_ kiviin,
kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.
Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.
Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla.
Sen varrella hän asui...
Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne
ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli
aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat...
Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä
hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat
jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen...
Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä
neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.
-- Aziyadé? kysyin.
-- _Eûlû! Eûlû!_ kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon
villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.
-- _Eûlû! Eûlû!_ kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.
Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä
kumeita sanojaan:
-- Kuollut, kuollut!... Hän on kuollut!
Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama.
Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein
ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja
eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen
kamalasti: _Eûlû! Eûlû!_
Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut
emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä
ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä
kuin juopunut...
3.
Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla
perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät
autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti
marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi
paineli otsaani... Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen
ryppyisiä apinankäsiään -- hän valeli yhä vettä otsalleni...
Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien
papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä
taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo
näytti jo ratkaistulta.
4.
Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu
marmoripatsas.
Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin
kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet,
jotka luin koneellisesti...
Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja
istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.
Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna.
Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret
ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia
villejä kukkia. -- Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä
seppeleitä.
Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa.
Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä
autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi
mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa
eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja,
tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.
Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut
piirteet, ja kauimpana... Eyoub!
Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse
hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä,
sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.
Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja
valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun
kohtalot päättyvät.
Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset,
nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen,
-- ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu
kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin
suuren suvun kuolinlauluksi.
Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin _yuzbash'ien_ pukua.
Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, _yuzbashi_, Arif-Ussam.
-- Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna
lähden...
Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva
aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti
punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen
harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen
temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti
rukoukseen.
Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni
unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt
ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin
ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt,
lehmusten varjo ja vanha äitini...
Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken.
Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin
rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän
kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan
minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar.... Mutta _sinä, sinä
tiedät_... Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"
Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion
raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin
peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka
ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.
Aurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö
laskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle...
... Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen,
tuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä... Siinäkö kaikki,
Jumala?... Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka
liitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun
itkevän täällä maassa?...
Hänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän
pilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten
uskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta
alastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa,
saan ehkä piankin tietää sen... Koetan kuolla saadakseni tietää...
5.
_Loppu_.
Stambulilaisessa lehdessä _Djeridei-Havadisissa_ luetaan seuraavaa:
"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren
englantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin
palvelukseen Arif-Ussam-nimellä.
"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet
suojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille."