piirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen
ryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen
huumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien
unhotus.
Ja sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen
luokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka...
9.
Melun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt
liikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja
palaset putosivat maahan.
Vahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu
kahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka
näkemättä.
Kuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään
tippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina
suihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni.
Hänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti
repinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle
tunkeutumisen.
Armaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen
pysähdyttämiseksi.
Sitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin
kylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään
pysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut
maahan sulkien silmänsä.
Ahmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen
vanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.
Neuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään
kolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia
temppuja.
Sitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän
oli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.
Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.
Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta.
Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja
niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota
kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden
päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni,
aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.
Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta.
Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään,
herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat
ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten
Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai
valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.
Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen,
että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota
hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua
hänen luotaan palaamatta.
-- Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta
leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän
minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.
-- Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?
10.
Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin
yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin
hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista
muotoa.
-- Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En
olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on
toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että
saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen,
eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.
Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin
hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja
rauhallista unta.
11.
Maalisk. 23 p:nä.
Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin
Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.
Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on
kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.
Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon
stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen
ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen
olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja
se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut
yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama
takuu oli hänen turvansa.
-- Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme
nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai
taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka
olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?
Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin
halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä
kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan.
Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa
vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa
ja tuntemattomana.
Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa
toisillemme.
Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää
olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi
selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo
sanoa:
"Kun palaat..."
-- En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. -- Allah yksin tietää
sen! Toistan joka päivä. _Allah, salamet versen Loti!_ (Allah, suojele
Lotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi
toimessaan -- kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi
mahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta.
Et tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin
kukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä;
näkee _Deerhound'in_ kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja
palatessasi Aziyadé on kuollut...
12.
Ahmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa
minun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon
hänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.
Nyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen
perheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen,
ja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä
itämaisia osoitteita.
Ahmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.
"Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin
vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas
talo _tutundji'n_ jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän
armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa
vastapäätä".
Aziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla
rahallaan, -- kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko
luvata käyttää niitä.
Hän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna
hänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin
kaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten
hän tietää, että paljon sitä ennen "Aziyadé on ainaiseksi unohdettu".
13.
Illalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet
kuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé
ei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi
mennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.
Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko
painui myrskypilvien taa.
Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa
oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka
Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.
-- Katso, sanoin Aziyadélle, -- katso, tuollainen oli taivas, jonka
joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen
kanssa!
Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin
reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli
häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.
Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme
kylmästä jähmettyä.
Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä
tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan
sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan
tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä
olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut
niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime
hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:
"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan
minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua?
Puhuitko totta luvatessasi palata."
Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen
verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja
taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.
14.
Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle
torille, jota huomenna en enää näe.
Halusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.
Sisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä.
Ahmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee
tyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén
käteen ja vein hänet ulos.
Taivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin
mustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta
vasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat
kaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin
ja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä
kerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime
silmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.
15.
Kuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen.
Kanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja
Funduklin kautta _Deerhound'iin_.
Aziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin
tällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.
Kuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty
kiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän
"rouvansa" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren,
hunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka
ratkaisua hän oli kauan hakenut.
Kuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien
leveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.
Lopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme
hyvästit.
Siellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä
Aziyadé kotiin.
Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan
Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha
kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät
komerot ympäröivät.
Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien
kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.
_Deerhound'illa_ lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy
palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se
irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt
on surullisten jäähyväisten armoton hetki.
Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa...
muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.
Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan;
lähden, ja he katoavat näkyvistä.
Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois
armastani!... Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan
kumina.
Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen
vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen
sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja
Aziyadé ei enää voi olla minun.
Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa
armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä
rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman
hetkellä...
16.
Maaliskuun 24 p:nä.
Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin
taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.
-- Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.
-- En tiedä, vastaa Ahmet.
Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen,
joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.
Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.
Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä
viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen
muistonkin mielestäni.
17.
Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle,
että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli
puhalsi Marmaranmereltä.
-- Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin
kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä.
Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!
Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi
astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha
kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen
ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen
rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi
järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan
surullisena.
18.
Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa,
poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa,
tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan,
jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian
haihtuu.
Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. -- Minua oli pidetty
kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.
Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan
uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan"
joukkiota melkein.
Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin:
kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.
Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei
mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.
Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.
Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen
joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo
läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.
Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa
valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille
ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä
lähtee kimeitä ääniä, ja _repivä riemu_ kaikuu hurjana ilmoille.
Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli
parhaimmillaan.
Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät
mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä.
Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään.
Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien
syvistä haavoista vuosi lattialle verta.
Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.
Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun
näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän
lupauksistaan.
Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai
meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.
-- Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.
-- Laivalle, vastasin. -- En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten
olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.
Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta
Galataan saakka.
-- Loti, huusi Ahmet, -- suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!
Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.
En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän
tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.
Silloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui
minuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet
halkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit
pitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.
Olimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana
Stambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.
-- Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.
Tartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka
sidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.
19.
Maaliskuun 26 p:nä.
Vielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.
Vielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän "rouvansa" luona ja olen taas
Stambulissa.
On myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin
nargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. -- Vuosien
syömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien
kanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien
yli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa
pyhää marmoria pitkin.
Rakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua,
rakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on
elähdyttänyt läsnäolollaan, -- hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä,
ja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.
Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota,
penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä
on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat
poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.
Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä
paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se
on lopussa, koska minun on lähdettävä.
Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka
häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman
askeleen saan nähdä hänen kotinsa.
Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua
huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.
Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.
-- Voi, sanoi Ahmet, -- sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut
hyvästit; jätä hänet nyt!
Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin
selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki
yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.
-- Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa,
minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon
kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet
siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää
hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta
jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.
Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina,
jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.
Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.
Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti
kuolleen kaupungin kadulta.
Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien
välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran
kuivanutta luurankoa.
Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot
kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät
_shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana
oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat
maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu
ja suljettu.
Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden
sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat
ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.
Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi
aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka
sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.
Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto.
Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä
laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta,
esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike
ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää,
katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.
Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä
kadulla on kaikki jo hämärää.
Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni
lyö kiivaasti.
Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni
Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä
olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle,
pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet...
20.
Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan
äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit.
Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle
ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän
luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies
taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman
valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa
oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.
Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena
taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:
-- Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!
Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka
näki Allahin.
21.
Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille.
Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta
näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen
yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.
-- Hän valehtelee, sanoi Ahmet; -- kukapa ihminen olisi milloinkaan
nähnyt Allahia?
-- Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta
Allah ei näyttäydykään uskottomille.
-- Hän on hullu, tuumivat dervishit.
Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran
puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi
meidät puoleksi eksyksistä.
22.
Aterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä
Stambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.
Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu
valaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja
hautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila
heittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja
he kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja
hautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen
tähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.
-- Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä
on lupa järjestää olomme. -- Otamme hevosen Balataan saakka, venheen
Pri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.