Mutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä
tuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet
ovat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen
kuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka,
olemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan
kätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti
erottavat hautamme, -- ja kukapa muistaisikaan, että olemme
rakastaneet toisiamme?
Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä.
Tulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä
meistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen
piirrettyjä nimiämmekin myöten.
Nuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin
haaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen
hiljaisuudessa, -- se vain ei enää herätä meitä! -- -- -- -- --
61.
Jo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.
Sain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä
ehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat
vaatia lähetystön välitystä.
Retkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit,
Riza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on
matkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa
tavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä
kypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi.
Paikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala
Stambuliin.
62.
Lumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme
vuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton
saavuttaa.
Kuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni.
Käännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni
Nikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa
kaupungeissa.
Tältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä
luonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien
kuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu
kaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.
Nukumme _hana'issa_, nimettömissä hökkeleissä.
Mudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen
_hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja
karhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä
täytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa
nimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja
kaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin
pituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.
Ahmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu
tuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja
rampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.
Nousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa
peseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.
63.
Seuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan).
Olimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi
suopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien
väittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme
kuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.
Ismidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja
sijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita
ja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen
illalla edes lyhtyäkään käyttämällä.
Muistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun,
jolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin
kylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina
ja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.
Me kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut.
Perhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä
ja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit
on koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla
katoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia
talonomistajia avaamasta ikkunoitaan.
Orkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian
hedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee
kaukana suurta kaunista keilaansa.
64.
Ismidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen
päivämatka, jolla sade yllättää meidät.
Karamussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa,
lumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs
Ismael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua _Zjeibek'iä_,
aikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme
odottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan
likaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun
passini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta
kielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis
täydelleen epäämätön effendi.
Nikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta,
Aya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin
sisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.
Aioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat
loppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat
aamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan
paitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja
nousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.
Ilolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet
luonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue
pieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja
heiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.
65.
Aziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja
kuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:
_Allah! Selamet versen Loti!_ (Allah! Suojele Lotia.)
Hän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui
ruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät
ilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka
oli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.
-- Ota, Loti, sanoi hän. _Bau benden sana edie_. (Se on lahja sinulle.)
Se oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.
Jo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa
veisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa.
Hän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä;
hänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä
ja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle
annettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa
Eminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta
säästöillään.
Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti
lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin,
ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle
omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut,
muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.
Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta
sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni...
66.
Oli säteilevä talviaamu, -- talvi on lempeä Levantissa.
Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui
Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed
Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa
alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat
mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja
kullalla koristeltu.
Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän
kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.
Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat,
jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen
Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko _karabatak'eja_, (mustia kuikkia)
heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja
katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.
Sattuma, taikka _caiqdji'emme_ (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että
kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot
kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen
toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran
pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä
valkeita hampaitaan mustasta suustaan.
Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.
Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.
-- _Neh sheytan haivan!_ (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.
67.
"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?
"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu
nopeasti eikä viivy.
"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.
"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu
siroittaa hopeisia kukkiaan.
"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti
eikä viivy."
(Vanhasta itämaisesta runosta.)
"... Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka
joka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi
lähemmäksi kuilun reunaa... Minne kuljen, oi Jumala?... Mitä sitten
seuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?
"On riemun ja huvin aika: -- kevät on tullut.
"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."
IV.
MANE, THEKEL, PHARES.
1.
Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.
Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: _Deerhound_
käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat
kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin
kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin,
johon olin vähällä päästä.
-- Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja
erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin,
hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?
-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka
rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään
virallisesti kristityksi.
-- Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan
välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille
-- jatkoi pasha -- ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja
sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin
hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte
jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne
mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin.
Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja
palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää
anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä
uskoa, että vastaus on suotuisa.
-- Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia
ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin
vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.
Pyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan
asiaa.
Tunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja
ajatukseni tunkeilivat meluten.
Kävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla,
joka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä,
raskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan,
mustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä
kierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä
myöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin.
Kolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji
ja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi
sinertäviin usviin verhottuina.
Maansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin
luulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy
tunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä
Stambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin,
britanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät,
kiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn
tähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee
sen ja minun kohtaloni. Minusta tulee _yuzbashi_ Arif. Saan tästäkin
varmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin
silloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden
ääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.
Niin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan
olla hänen luonaan.
Ja ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin,
yuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.
Tunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja
hänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille
antaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi
minut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään
anomukseni sulttaanille.
2.
Kun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni
ohitse:
-- Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että
ystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä
teille...
3.
Siispä täytyy todella ajatella lähtemistä.
Ovelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa,
jättäen kaikille, muusta huolehtimatta, _p.p.c_. kortteja.
Ahmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen
päällystakkiani:
-- Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen
arvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on
sinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta
sinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu,
joka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden
ihmisten olla.
Useat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.
4.
Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.
Viimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton
aika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! --
Talviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.
Oli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin
matkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä
ajelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.
Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa
piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta
sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa
ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä
erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää
tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.
-- _Arabahdji_ kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel
on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa
ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin
kaupunginosat vilisevät ohi, -- laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa
ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset
moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat
muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat
raunioiksi, kuten Islamikin.
Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa.
Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.
Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten
lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään
häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi
minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.
5.
Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa
hänelle: "Ylihuomenna lähden."
Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla
punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona
kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla
polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.
Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia
ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja
katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät
kuolemanhiljaisina.
Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun,
joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan
ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet
meidät pennittömiksi.)
Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä
huvitti oma köyhyytemmekin -- kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua,
turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan
laatikon pohjalta.
Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi
koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja
meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.
-- Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän... Tämähän on viimeinen kerta?
Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.
-- Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en
tiedä...
Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän
vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään...
6.
Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä
rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen
muistoja.
Kaksi _hamal'ia_, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä
odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät
päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.
-- Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun
vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.
Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet
saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.
Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin;
se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä.
Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi
kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet,
joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki
näytti taas surulliselta ja kurjalta.
Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä
millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä,
vaan purskahti itkuun.
7.
Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa:
tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.
-- Tänään, Loti, et saa sanoa _ei_ mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä
kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä
kaiken.
Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani
tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.
Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen
piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä.
Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka
oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin
sakia, mastikia ja kahvia.
Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud
katselivat ällistyneinä tuota menoa.
Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä
erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa
turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten
säestäessä.
Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta
nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin
alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä
kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei
Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi
hän ollut tuhon oma.
Erääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua.
Se oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa,
mutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka
kasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi
heidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa
arvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.
Hän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta
merkillisiä sointuja.
Turkkilaista musiikkia on sanottu _repivän riemun kohtauksiksi_, ja
tänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.
Pian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua
säikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten
katseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle
huonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi
hän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.
8.
Seuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia
kuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin
puolen munan kokoinen.
Hän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat
surulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja
melua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää,
että sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän
viehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.
Hän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi.
Hänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme,
joka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen
takki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet,
violetti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja.
Keltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen
pienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan
harsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät
käsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä
voideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon,
jotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen
muotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä
keltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten
tapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi
kultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa
ympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja
hänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät
tänään ilmaisten syvää tuskaa.
Hän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain
arvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän.
Hänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset
huulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä.
Tuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain
kauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi
riviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt
sielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten
värinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.