rakkauden pieni sininen kukka" on taas puhjennut sydämmessäni tuon
nuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja
jumaloin häntä...
52.
Eräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani
talviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin
viitisensataa henkeä ja paloruiskuja.
-- Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä
Minulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.
-- Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. -- Riennä, talosi palaa!
Tällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!
Lähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa,
jonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle,
niin rakkaasti.
Kansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana.
Vanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua.
Oli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin
noituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja
nyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö,
joka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.
Lähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat
rikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle
oli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta
Konstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi
rasvaista kalkin sekaista mustaa vettä...
Tunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin
turhaan "heidän rouvansa" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä
iltana löytynyt.
Minun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan
huoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin,
jotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat
synkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.
53.
Seuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat
verrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone
oli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että
tulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin
esineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina,
mutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.
Ahmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa
pesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat
perin hullunkurisia.
Seuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja
puhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota
seikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja
huoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.
Sinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla
tarjottimilla oli nargilheita, _ratlo kum'ia_ ja kahvia; olipa
soittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.
Ahmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut
tämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset
ja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.
Koska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää
Britannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta
odotellessani.
Tällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan
käskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin
tuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.
Näen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä
vakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit,
tuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli
kuppeihin maslik'ia ja kahvia.
Minun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja
noituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska
olin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko
talonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.
Turkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä
onnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa
menestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja
uskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja
kysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja
kahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: -- vieraani eivät
enää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta
syrjässä.
-- Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on
minun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen
todellakin perin kallisarvoinen.
Tilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut
vastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen
mitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille
katselijoille.
Sellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin
syntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän
jokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli
päätetty mitään.
_Loppu ja opetus:_ -- En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan.
Isäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt
puoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.
Kun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan,
hyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.
Tulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea
selittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.
54.
Tuon paikan sisällys on unho... Kuka vain on sukeltanut sydämen
valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää
sieltä vain _olemattomuuden_.
(_Ferideddin Altar_, persialainen runoilija.)
Izeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä
oli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine
helyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.
Nuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon
barbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani
oli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen
pauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.
Izeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta
aamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja
Izeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.
Izeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä
sisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali
tunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on _eski_, joka
muistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä
muinaisuuden leima on merkinnyt.
Raskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta
cirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.
Sammutat lyhtysi, riisut tohvelisi -- hyvin porvarillinen tapa, joka
kuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika
milloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten
isovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain _babush'it_ jaloissa
tai avojaloin.
Nuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä
ja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja
suloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin
korkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja
koskettavat sitä hiljaa otsallaan.
Aziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli
säilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.
Vieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot
peittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä
helmeillä koristetun oven raosta.
Suuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi
astuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai
kuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen
uneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä
täynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta,
unettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä
kynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa,
jotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.
Tuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa.
Huoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä
päällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla
ommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen,
pieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita,
joitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin
ambrapalloihin.
Izeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä
onkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia,
keikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään _vanhan Turkin_ poikia, jotka
on kasvatettu kullatuissa _yali'eissa_, piilossa tasa-arvon kivihiilen
saastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä
tapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.
Nuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla,
loukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin
turkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain
satunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin
tottumuksiinsa.
... Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia
koukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä,
"huolettavista moskovalaisista", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah
on kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset
kahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset,
jotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat
hopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä
vilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan
(kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.
Tarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä
ainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.
Juodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta
millään tavoin seuraavaan.
Vähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi,
ja sekaantuvat hämärään uneen.
Izeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat
unissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun
kohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja
huoneen rikkauden.
Ja huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.
Palvelijat tuovat _yatag'eja_, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat...
Aamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen
rullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.
Izeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin,
peseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä
Englannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.
He polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.
Herääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin _Tuhannen ja yhden
yön_ taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin
likaisilla kaduilla ja basarien melussa.
55.
Kaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina
armaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja
selityksiä.
Synkin oli _bekdji'en_, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa,
tuo kauhea: _Yangun var!_ pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa
Stambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.
Ja sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan
ennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja
koska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!
Eräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä
majassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät
molemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven
olevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita
portaita tikarit ja _yagatan'it_ paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea
kun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.
Mutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä,
ettei epäilylle jäänyt sijaakaan:
-- _Setshan!_ (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.
Vanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia
tappeluita.
-- _Tshoh setshan var zenin evde, Lotim!_ sanoi hän usein. (Talossa on
paljon hiiriä, Loti!)
Senpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle _Kedi-bey'n_.
Kedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus,
oli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä,
koristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.
Aziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla
kirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.
Tuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin
ja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen
opettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella
rannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja
kirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua
rakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman
lapsuutensa pientä toveria...
Sinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen
nenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään
kaikenlaista sopimatonta.
Aziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen
kaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin
surkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin
pettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä
purettaessa.
Tuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni
saata unhottaa.
56.
_Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah!_ (Jumala vain on Jumala,
ja Muhamed on hänen profeettansa!)
Joka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla,
on tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan
majaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan,
koneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.
Nekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä
samalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme
sataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon
kauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen
lauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto,
unettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy
lähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko
enää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti
erottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän
vanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita
synkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen
oikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.
Hän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen
talossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean
vartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.
Venhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta
hän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan
Kadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään,
kätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin
luulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja...
57.
... Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: -- olimme molemmat perin
salaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun
minä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.
Eyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli
päätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:
-- Istu, Loti!
Ja me läksimme liikkeelle.
Azar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille,
jotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan,
romun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle
kysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman
mahdottoman talorähjän perältä.
Hän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon
näköinen kreikkalainen.
Ahmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja
piti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.
Vanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja
-- hyvin vähän rauhoittava valmistus!
Hän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten
opintojeni jäännösten avulla:
-- Näyttäkää minulle paikka.
Ja Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani,
sydämen kohdalle.
58.
Tehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi
taiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.
Vanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi
uskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja
piirustuksen tarkkuus huomattava.
Ja niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa
näkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä
piirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.
Muhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden
merkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua
iankaikkisuuteenkin.
59.
_Loti Plumkettille_.
Helmikuussa, 1877.
Oi, kuinka ihana yö se oli... Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!
Olin lähtenyt _Deerhound'ista_ kello kahdeksan.
Kun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin "heidän rouvansa" luona,
ottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme
kahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.
Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin
päästäksemme.
Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin
vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja
hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että
vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on
mukana.
Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme
rauhallisemmin kotiin.
Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään!
Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.
Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut
auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.
Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa
silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään
valkoiseen vaippaan.
Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen
yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja
minareetien terävät kärjet.
Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.
Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme
ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi... _hän_ oli siellä,
hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin...
Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja
monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota
_saapumisen onnea_, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken
väsymyksen...
60.
Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä;
tulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin
kaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja
nimiämmekin myöten...
On maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine
vuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni
Aziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.
Kun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina,
kulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska
heidän suoniensa veri on sukua armaani verelle...
Hän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa
syntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista,
rantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten
kanssa...
Tahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen
lapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa
muistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan
sylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä
aikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.
Olet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta,
mitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä
pienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka
toiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko
menneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi
kädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa.
Haluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä
hienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua
toinen toiseenne...
-- Aziyadé, sanoin, -- kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja
puhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.
Aziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen
sitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta
poikkeamisia.
Mieleisimmät näistä tarinoista, missä _hodja't_ (noidat) näyttelevät
suurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka
ovat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi
salaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.
-- Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit
kuudentoista vuotias...
Voi!... Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo
toisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat
toiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen
mielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle
ennen Aziyadéa!
Toisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen
vallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja,
ja kaikki on mennyttä!
Olin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman:
-- Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet
toisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä
suonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; -- sama
maa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti.
Ja kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!... Olen vielä hyvin
nuori, enkä enää muista sitä.
Jos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai
jonkun toisenko kanssa?
Kuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä
hurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen
ponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja
elää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen
asettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.