tällaisessa onnistu, on hyvin surkuteltava.
Ei ystävyyttä, ei ketään, joka minua ajattelisi... Mitä hyötyä on
ajatuksista, jollei ole kenelle ne ilmaisisi? Mitä hyötyä on lahjoista,
ellei maailmassa ole henkilöä, jonka arvostelua pidän kaikkea muuta
tärkeämpänä? Mitä hyötyä on sielukkuudesta sellaisten ihmisten
keskuudessa, jotka eivät ymmärrä minua?
Annat kaiken mennä menojaan. Olet kokenut pettymyksiä, koet joka päivä
uusia; olet nähnyt, ettei mikään tässä maailmassa ole kestävää, ettet
voi luottaa mihinkään, kiellät kaiken. Hermosi ovat lamautuneet,
ajattelet vain heikosti, oma minuutesi vähenee, siihen määrään, että
yksin ollessa olet joskus kysymäisilläsi itseltäsi, valvotko vai
nukutko. Mielikuvitus pysähtyy, ei rakenneta enää pilvilinnoja. Toivoa
ei ole enää. Joudut kerskailemaan, puhut miehevästi monista asioista,
joille nauretaan paljon silloin kun niille ei itketä.
Et rakasta mitään ja kuitenkin olet luotu rakastamaan. Et usko
mihinkään, vaikka saattaisit ehkä uskoa kaikkeen, kelpasit kaikkeen ja
nyt et kelpaa mihinkään.
Omistaa itsessään taipumusten liikavoimaa ja tuntea kasvavansa
kieroon tunnekyvyn liikakasvua, tunteitten ylivuotavaisuutta, ja olla
tietämättä, mitä niillä tekisi, se on kamalaa! Sellaisissa olosuhteissa
elämä on jokapäiväistä kärsimystä, jota eräät huvitukset voivat
hetkeksi lievittää -- kuten kaunoratsastajattarenne, odaliski Aziyadé
ja muut turkkilaiset ilotytöt -- mutta niin lankeaa vain uudestaan, ja
loukkaa itsensä pahemmin kuin ennen.
Siinä on teidän uskontunnustuksenne selitettynä ja kehitettynä. Ja
teille kirjoittava hulluttelija on lisännyt sitä aikalailla.
Tämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen
teitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä
te olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.
Miksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka
tappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä,
temppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija,
rakas Loti.
Tahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon:
Ei ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on
löydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn
mukaan.
Toivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva
tauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika.
Olkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa
itseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma
lääkelaatikkonne. -- _Amen!_
Plumkett.
Puhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä
puvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän
Plumkettinne.
41.
_Loti Plumkettille_.
Olenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä,
ja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin
tänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman
onnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain
kauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat
kypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani
katon, missä Aziyadé odotti minua.
Hiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni
lukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne.
Palvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen
itselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi
seraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien
laulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä
ilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden
elämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen
ystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.
Ei ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä
vieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin
luonani, niin _ystäväni_ eivät tiedä yhtään mitään asunnostani.
Saarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät
uteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.
Vain itämaalaiset, hyvä ystävä, _osaavat olla kotonaan_.
Eurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle,
asutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun
esineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä
tuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan
kaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin... Ja
kuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen,
että nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy
yhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan
huomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä
ikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka
lapsena tarttui minuun yön lähestyessä.
Olen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo
seitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon
elänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa
maanosissa.
On vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé
vai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan
tuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien
voimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen
kaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.
Mutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä,
joka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa
kaikkeen...
42.
Eräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas
yksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja
päivä oli koleahko kuin Britanniassa.
Kuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen
jalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.
Eräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista.
Sitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli
yhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen
välillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella
olivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa
pitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei
heitä voitu nähdä tieltä.
Vain kolme porttia aukeni pitkän matkan päässä toisistaan palatsin
muurissa, kolme harmaata marmoripalatsia, jotka oli suljettu
kullatuilla ja koristetuilla rautaisilla ovipuoliskoilla.
Portit olivat muuten niin korkeat ja komeat, että voi aavistaa
millaisia rikkauksia niiden takana piili.
Sotilaat ja mustat eunukit vartioivat noita kielletyitä käytäviä.
Noitten porttien tyylikin näytti jo ilmaisevan, että kynnyksen yli
oli vaarallista astua. Marmoriset pylväät ja korkokuvat, jotka oli
kaiverrettu arabialaiseen malliin, oli peitetty oudoilla piirroksilla
ja salaperäisillä kiemuroilla.
Valkea marmorinen moskeija kupuineen ja kultaisine puolikuineen nojasi
tummiin kallioihin, joilla kasvoi villiä pensasaitaa. Olisi luullut,
että haltijattaren taikasauva oli yhdellä iskulla loihtinut tuon
lumivalkoisen rakennuksen maasta, jättäen tarkoituksella rauhaan sitä
ympäröivän, karun ja raa'an luonnon.
Ohitseni kulkivat komeat vaunut, joissa oli kolme outoa naista: muudan
näytti harvinaisen kauniilta läpinäkyvän harsonsa alla.
Kaksi heidän seurassaan ratsastavaa eunukkia ilmaisivat, että naiset
olivat ylhäisiä.
Nuo kolme turkitarta käyttäytyivät hyvin sopimattomasti, kuten kaikki
ylhäiset _haanum'it_, jotka eivät pelkää heitellä eurooppalaisille
kadulla mitä rohkaisevimpia tai pilkallisimpia silmäyksiä.
Tuo kaunotar etenkin hymyili minulle niin suopeasti, että käännyin
seuraamaan heitä.
Niin alkoi pitkä kaksituntinen kävely, jonka kuluessa kaunotar lähetti
minulle avoimesta ikkunasta koko joukon sulavimpia hymyjään. Vaunut
vierivät aikakyytiä, ja seurasin niitä pitkin matkaa, milloin edellä,
milloin takana, hidastuttaen kulkuani tai nelistäen, päästäkseni ohi.
Eunukit, jotka ovat peloittavia koomillisia oopperoissa -- katselivat
menettelyäni hyväntahtoisesti, ja ratsastivat yhä paikoillaan,
täydellisesti välinpitämättöminä.
Kuljimme Dolma-Baztsheen, Sali-Bazarin, Top-Haneen, Galatan meluavan
kaupunginosan läpi, sitten pitkin Stambulin siltaa, surullista Phanaria
ja mustaa Balataa. Nuo kolme naista pysähtyivät lopulta Eyoubissa,
vanhalla turkkilaisella kadulla, ikuisen Oonakin edessä, joka oli
loisteliaan ja synkän näköinen, ja laskeutuivat alas.
Kaunis Senika -- sain seuraavana päivänä tietää hänen nimensä --
kääntyi ennen kuin hän astui asuntoonsa, lähettääkseen minulle
viimeisen hymynsä. Rohkeuteni oli viehättänyt häntä, ja Ahmet ennusti
hyvin pahaa tästä seikkailusta...
43.
Turkkilaiset naiset, etenkin ylhäiset, pitävät hyvin halpana
uskollisuutta, jota heidän tulisi osoittaa puolisoilleen.
Eräänlaatuisten miesten tuima valvonta ja rangaistuksen pelko ovat
välttämättömiä pidättämään heitä. Aina työttöminä, ikävän vaivaamina,
haaremin yksinäisyyden fyysillisesti kiusaamina, saattavat he antautua
ensimmäiselle vastaantulijalle -- palvelijalle, joka sattuu joutumaan
heidän käsiinsä, heitä kuljettavalle soutajalle, jos hän on kaunis ja
miellyttää heitä. Kaikki ovat hyvin uteliaita eurooppalaisiin nuoriin
miehiin nähden, ja nämä käyttäisivät sitä kyllä hyväkseen joskus,
jos he tietäisivät ja uskaltaisivat, tai pikemmin, jos heillä olisi
suotuisa tilaisuus yrittääkseen. Asemani Stambulissa, turkinkielen ja
tapojen tunteminen -- yksinäinen oveni, joka hiljaa kääntyi vanhoilla
saranoillaan, -- olivat hyvin sopivia tällaisiin yrityksiin. Minun
talostani olisi epäilemättä tullut, jos olisin tahtonut, haaremien
joutilasten kaunottarien kohtauspaikka.
44.
Muutamaa päivää myöhemmin hyökkäsi myrskypilvi rauhaisan majani
kimppuun; peloittava pilvi kulki minun ja sen välitse, jota en
ollut lakannut rakastamasta. Aziyadé vastusti kaikin voimin hänelle
esittämääni kyynillistä suunnitelmaa. Hän vastusti minua sellaisella
tahdon voimalla, kyyneleenkään nousematta hänen silmiinsä, ja hänen
äänensäkään värähtämättä, että hän oli voittaa minut.
Olin selittänyt hänelle, etten huomenna enää huolisikaan hänestä, vaan
sallisin erään toisen tulla muutamaksi päiväksi hänen paikalleen.
Käskin hänen palata sitten ja rakastaa minua tämän nöyryytyksenkin
jälkeen, sitä muistamattakaan.
Hän tunsi tuon Senikan, joka oli kuuluisa haaremeissa seikkailuistaan
ja häpeämättömyydestään, ja vihasi tuota olentoa, jolle Behidje-hanum
syyti kirouksia. Ajatus, että tuo nainen karkoittaisi hänet, täytti
hänen mielensä katkeruudella ja häpeällä.
-- Se on varmasti päätetty, Loti, sanoi hän. Kun tuo Senika tulee, on
kaikki lopussa, enkä rakasta sinua enää. Minä olen sinun, ja sieluni
kuuluu sinulle; saat tehdä tahtosi mukaan. Mutta silloin, Loti, on
kaikki lopussa. Kuolen ehkä surusta, mutta en näe sinua milloinkaan
enää.
45.
Mutta tunnin kuluttua, rakkauden voimasta, oli hän suostunut tuohon
mielettömään sopimukseen. Hän lähti ja vannoi palaavansa, sitten kuin
tuo toinen oli mennyt, ja minua miellyttäisi pyytää häntä takaisin.
Aziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka
käveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi.
Arabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin
heidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä
heidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut
portaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön
hiljaisuudessa.
Kuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.
Olin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään
tuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota
huumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella
ei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin
muurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä
enää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa,
kuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus
tuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.
46.
Seuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen
vastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli
halunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui
hyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, -- kuulumaton aika
Stambulissa.
Hän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen _feredje'n_, johon hän
varovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti
alas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt.
Tuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas
puku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen
epäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti.
Hänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti
huonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui.
Erikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja
teki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin
vältellen.
Katselin Senika-hanumia...
Hän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet
olivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään
taaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta
kauneudestaan.
Tulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi
ripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt
kauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan
huoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa
odottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä
vastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili
aistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin
karkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen
vuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän
inhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen
omistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta
hänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.
Keskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin
itseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella
ollut voimaa voittaa sitä.
-- Rouva, sanoin turkinkielellä, -- kun tulee hetki, jolloin tuotatte
minulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana),
sallinette, että saatan teitä?
-- Kiitos, sanoi hän, -- minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen
nainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin,
pysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.
Astuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi,
mikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä
tarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.
Tyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään
haittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei
suinkaan ollut minun.
47.
Ahmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna
kahdeksalta.
Hän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.
Tarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän
päätti, kuten tavallista, että olin _tshok sheitan_ (hyvin ovela), ja
istuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.
Kun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut,
oli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi
torua ja muistuttaa häntä.
48.
Lähetin Ahmetin Un-Kapaniin Kadidjan luo. Hänen oli ilmoitettava tuolle
uskotulle apinalle, kuinka Senika otettiin vastaan, ja pyydettävä
esittämään Aziyadélle anteeksipyyntöni ja toivoni, että Aziyadé jo
samana iltana tulisi luokseni.
Lähetin samalla kolme lasta maalle tuomaan minulle vihreitä oksia ja
ruohoja, narsisseja ja keltakukkia korittain. Tahdoin, että vanha talo
tyttöni palatessa olisi entistä iloisemmassa juhla-asussa.
Kun Aziyadé sinä iltana tuli sisään johti hänet kukkamatto portilta
huoneemme oven eteen. Varrettomat keltakukat peittivät permannon
paksuna tuoksuvana mattona. Tuo suloinen tuoksu huumasi, ja portaita,
joilla hän oli itkenyt, ei näkynytkään.
Hänen punaisesta suustaan ei kuulunut sanaakaan, eikä moitetta; hän
vain hymyili kukkaset nähdessään. Hän oli kyllin älykäs heti ensi
silmäyksellä huomaamaan, mitä ne sanoivat hänelle minun puolestani
hiljaisella kielellään; ja hänen kyyneleitten ympäröimät silmänsä
säteilivät syvää iloa. Hän asteli kukilla tyynenä ja ylpeänä kuin
pieni kuningatar, joka taas astuu menetettyyn valtakuntaansa, tai kuin
Apsara, joka kävelee intialaisten jumalien kukkivassa paratiisissa.
Oikeat apsarat ja oikeat hourit eivät varmasti ole kauniimpia,
tuoreempia, sirompia ja viehkeämpiä.
Senika-hanumin tarina oli lopussa; sen tuloksena oli, että nyt
rakastimme toisiamme entistä enemmän.
49.
Oli iltarukouksen aika muutamana talvi-iltana. Muezzini lauloi
iankaikkista säveltään, ja me olimme sulkeutuneet salaperäiseen
taloomme Eyoubissa.
Näen vieläkin rakkaan pikku Aziyadén istumassa lattialla punaisen
ja sinisen kirjavalla matolla, jonka juutalaiset meiltä ottivat, --
suorana ja vakavana, silkkisiin aasialaisiin housuihin puetut jalat
ristissä allaan. Hänen kasvoillaan oli tuo melkein profeetallinen ilme,
joka oli suurena vastakohtana niiden suurelle nuoruudelle ja hänen
ajatustensa lapsellisuudelle, ilme, jonka hän aina valitsi tahtoessaan
saada minut käsittämään jonkun omista mietelmistään; ne nojasivat
usein johonkin itämaiseen vertaukseen, jolla muka oli ratkaiseva ja
eittämätön vaikutus.
-- _Bak, Lotim_, sanoi hän kiinnittäen syvät silmänsä minuun, -- _katsh
tane parmak burada var?_
Hän osoitti kättään sormet harallaan,
(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)
Minä vastasin nauraen:
-- Viisi, Aziyadé.
-- Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole
samanlaisia. _Bu, bundan bir partsha kutshuk_. (Tämä -- peukalo -- on
paljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas,
j.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)
Aziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä,
joka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli
päästä maalattu, kuten kaikki muutkin, _hinna'lla_, kauniilla oranssin
punaisella.
-- No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin
luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset
eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään...
Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset
ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät
pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia
naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset,
eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti
rakastaisi minua aina.
-- Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme...!
Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää,
joka lumosi hänen ajatuksensa.
Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt...
Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan,
-- rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.
-- _Sen kodja_, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) _ben kodja_ (minä
tulen vanhaksi)...
Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan,
pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi",
mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin
pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.
-- _Zarar yok_ (mitäpä siitä), oli päätös. -- Mitäpä siitä, Loti, me
rakastamme aina toisiamme.
50.
Eyoubissa helmikuussa 1877.
Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!
Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan
päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.
Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin
tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella,
kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys
olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella
muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, -- kuulumaton tapaus
Turkin aikakirjoissa, -- ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän
ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten
silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin
rakkauden vuoksi.
Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu
onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen
murhenäytelmäksi.
Se kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat
saavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on
Jumala...
... Aziyadé... Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset
hänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut
ristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän
hämmästystä kuin rakkautta.
Hän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka
vaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena
albanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.
Ja sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon,
häntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi
niin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei
arvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin
tämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen,
hakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi
kai ihanaa olla noin rakastettu -- ja hitaasti oli hän liukunut
rinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.
Hänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi
voinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen
jättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun
valtaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli
hän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten
käsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa
selkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja
hilpeä lapsenmieli hänellä oli.
Hänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa
hänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.
51.
Ja nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti
kaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme
mestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme,
ja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä
kuin unelta.
Istuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta
keskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin
tavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla
kuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät -- voimatta vielä
vaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.