suurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi
kaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta,
kaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla,
kuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten
kiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.
Olipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet
rauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo
Levantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään
korkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.
Kaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan
turkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut
kansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein
sydämensä pohjasta.
32.
Muistan tuon yön, jolloin _baikush_ (pöllö) seurasi venettämme
Kultaisella Sarvella.
Oli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot
ja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja
minä, venettä Eyoubia kohti.
Laskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä,
pirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.
Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan
muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä.
Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä
haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään
raunioittuneen talon parvekkeen alla... Ne olivat Aziyadé ja vanha,
uskollinen Kadidja.
Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä
kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan
sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.
Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme
orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja
sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin
asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.
... Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja
hiljaisuuteen.
Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.
-- _Bou fena!_ (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.
-- _Baikoush mi?_ kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa
sisältä. (Pöllökö se on.)
Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana
puhella kahden ja välittää viis minusta.
-- _Bou tshok fena Loti_, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; _anma
sen... bilmezsen!_ (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti... mutta sinä... et
tiedä!)
Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se
seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului
Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.
Sinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä
hienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä
meidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän,
kaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä.
Juutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin,
Balatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat
suuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä
Kultaisella Sarvella, on juuri tämä.
He lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla
juutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé
itki kylmästä ja pelosta.
Kuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin
laituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle -- tunsimme nuo lankut
ulkoa kuin sokeat -- kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa
lukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran
tyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme
likaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin
valkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi
kammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme
arabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas
takanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen
hiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta
tuoksuvaa lämpöä;... ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi
turvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!
Mutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme
alla.
Väsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen
kuumia kyyneliä.
33.
Heidän "rouvansa" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan
ja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän "rouvansa" -- Samuelin ja
Ahmetin rouva; he nimittivät häntä _bikum madame_, meidän rouvamme --
heidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa
Galatan kaupunginosassa.
Heidän "rouvansa", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se
oli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan
pahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan
ovi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja
maltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja
salakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin
oli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.
Heidän "rouvansa" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta.
Hän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän
_asiansa_ pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän
"rouvansa" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.
Heidän "rouvansa" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua
vaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin
turkkilaisena kujan kautta.
Heidän "rouvansa" oli italialainen.
34.
Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.
Eilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri
pilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän
ylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja
niin on Turkki lain ulkopuolella.
Hauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan
hyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin,
vaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat
ja rahvaan miehet... Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille
kansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!... Siellä on oppinut,
joka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia;
jokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda
olut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa
politikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.
Ei pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin
paljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.
35.
Tänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat
virkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin
tavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset,
joitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin.
Ja onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille
miehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.
Kansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin
tuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla,
armenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä
kuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat:
"Meidän kristityt veljemme."
Suuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen
valtakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa.
Armenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon,
sotaisen puheen:
"Effendit!
"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet
isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä
maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain
pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen
ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis
sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on
meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen
on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta
luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä
selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan.
Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on
tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.
"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja
kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin
ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon
alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa!
Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on
kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."
36.
Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille
sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa,
kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla
vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä
niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.
Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: -- hän heitti ne yöllä
parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä
_kurban des paputshs_, tohvelien uhraamiseksi.
Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja,
askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun
kauniisti kumottaessa, _mahitadba_, saatuamme varmuuden, että kaikki
nukkuivat ympärillämme, toimittaa _kurban_ ja sinkauttaa yksitellen
ilmaan nuo tuomitut tohvelit.
Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan
selkään?
Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli
arvannut oikein, ja voittanut vedon.
Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista
ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä
alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia
päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon
kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli
meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten
puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka
joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi
punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.
37.
Onko tää loppu vai alku, Herra?
(Victor Hugo, _Chants du crépuscule_.)
Bosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä
sotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja
vapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja
Egyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgian
kentille lähetettäviksi. Meluisat torventoitotukset, hurjat huudot
Allahin kunniaksi tervehtivät joka päivä heidän lähtöään. Turkki ei ole
milloinkaan nähnyt niin paljon miehiä aseissa, niin päättäviä ja niin
urheita miehiä. Allah tietää, mitä noista joukoista tulee!
38.
Enpä olisi antanut heidän ylhäisyyksilleen anteeksi heidän
diplomaattista ilveilyään, jos he olisivat häirinneet elämääni.
Olen onnellinen saadessani olla tässä pienessä piiloisessa majassani,
josta luopumista kerran jo pelkäsin.
On keskiyö, kuun sininen valo kulkee paperini yli, ja kukot ovat
aloittaneet öisen kiekumisensa. Eyoubissa saa olla hyvin kaukana
vertaisistaan, hyvin erikseen yössä, mutta samalla hyvin rauhassa.
Minun on usein vaikea uskoa, että Arif-Effendi on sama kuin minä, mutta
olen siksi väsynyt itseeni noiden seitsemänkolmatta vuoden aikana,
jolloin olen itseni tuntenut, että mielelläni pidän itseäni jonakin
toisena.
Aziyadé on Aasiassa. Hän on vieraisilla haareminsa mukana eräässä
Ismidtin haaremissa ja palaa luokseni vasta viiden päivän kuluttua.
Samuel on luonani. Hän nukkuu lattialla yhtä rauhallisesti kuin pieni
lapsi. Hän oli nähnyt päivällä, miten eräs hukkunut nostettiin maihin,
ja se oli nähtävästi niin kauheasti peloittanut häntä, että hän
varovaisuudesta kantoi patjansa ja peitteensä minun huoneeseeni.
Seuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät
vapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin
mielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin
palveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on
jotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta,
jota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi
sitäkin.
39.
Istuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla.
Seurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden
kohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa
piippujemme savua.
Sulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä
suippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain
muutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa
ympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.
-- Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, -- mitä
teen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni
humalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi
minulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman
tekevää (_Zarak yok_). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä
lähdet, on Ahmetkin mennyttä.
Häntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.
-- Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet
naimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean
sinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin
Stambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.
Lupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni
hänen hoitoonsa.
Tuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän
päähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä
kului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin
alkuperäisiin menettelytapoihin.
40.
_Plumkett kirjoittaa Loti'lle_.
Rakas ystävä!
Olen ollut teille kirjoittamatta vain sen takia, ettei minulla ole
ollut mitään sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa on tapani vaieta.
Mitäpä olisinkaan oikeastaan voinut kertoa? Että ajatukseni
kohdistuivat kaikissa suhteissa vastenmielisiin asioihin, että rouva
Todellisuus oli tarttunut minuun, -- syleily, josta on vaikea päästä
irti, -- että viihdyin perin surkeasti meri- ja siirtomaaherrojen
keskuudessa, että nuo salaperäiset taipumukset, myötämieliset siteet,
jotka joskus yhdistivät minut läheisesti kaikkeen miellyttävään ja
kauniiseen, olivat taittuneet.
Olen varma, että hyvin ymmärrätte tämän, sillä siihen tilaan olen
nähnyt teidät vajonneena useammin kuin kerran.
Teidän luonteenne muistuttaa paljon minun luonnettani. Ja siitä saapi
hyvästi selityksensä se suuri myötämielisyys, jota melkein heti alusta
olen teitä kohtaan tuntenut. -- Selviö: Toisessa rakastaa enimmän
itseään. Kun tapaan toisen itseni, seuraa siitä voimien lisääntyminen
minussa. Näyttää siltä kuin molempien samanlaiset voimat liittyisivät
toisiinsa, ja että myötämielisyys olisi vain halua, pyrkimystä tuota
voimien lisääntymistä kohti, joka minusta merkitsee samaa kuin onni.
Jos tahdotte, niin nimitän tätä: _Suureksi sympaatiseksi paradoxiksi_.
Puhun teille hiukan kirjallista kieltä. Huomaan, kyllä, että
käytän dynamiikasta lainattua sanastoa, joka suuresti eroaa hyvien
kirjailijoittemme sanavarastosta, mutta se ilmaisee oivallisesti
ajatukseni.
Nuo myötämielisyydet tunnemme perin erilaisilla tavoilla. Te, soiton
ymmärtäjä, sanokaapa, miten olette päässyt siitä selville? Mikä on
sävel? Vain aistimus, joka herää meissä, kun ilma siirtää korvaamme
ja sieltä kuulohermoihimme väräjävän liikkeen. Mitä aivoissamme
tapahtuu? Tarkastakaapa tuota omituista ilmiötä: Te olette säveljakson
vaikutuksen alainen, kuulette sointujakson, joka miellyttää teitä.
Miksi se teitä miellyttää? Koska musikaaliset intervallit, joista tuo
jakso syntyy, toisin sanoen, soivien ainesten värähdyslukujen suhteet
ilmaistaan helpommin eräillä numeroilla kuin toisilla. Vaihtakaa
numerot ja myötämielisyytenne ei enää herää; sanotte, ettei se enää
ole musiikkia, vaan jakso toisistaan johtamattomia ääniä. Kuulette
yhtäaikaa monta rinnakkaista ääntä, tajuatte vaikutelman, joka on
onnellinen tai tuskallinen. Se johtuu numerosuhteista, jotka ovat
ulkonaisen ilmiön suhteita teihin, tuntemiskykyiseen olentoon.
Teidän ja eräiden sointujaksojen, eräiden loistavien värien, eräiden
valoisien kangastusten, eräiden viivojen ja eräiden muotojen välillä on
todellista sukulaisuutta. Vaikkapa nuo sovinnaissuhteet kaikkien noiden
eri seikkojen ja teidän välillänne olisivatkin liian monimutkaisia
selvitettäviksi, kuten musiikin laita on, tunnette kumminkin, että ne
ovat olemassa.
Miksi naista rakastetaan? Hyvin usein se johtuu vain siitä, että hänen
nenänsä viivassa, kulmakarvojensa kaaressa, kasvojensa muodossa on
jotakin, mikä vastaa jotakin tuntematonta teissä itsessänne, ja mikä
mellastelee mielikuvituksessanne. Älkää sanoko vastaan; useimmissa
tapauksissa ei rakkautenne johdu mistään muusta.
Sanotte, että tuossa naisessa on jokin moraalinen tenho, tunteen
hienous, luonteen jalous, jotka ovat rakkautenne varsinaisina syinä...
Voi, älkää millään tavoin sekoittako hänessä olevaa siihen, mitä teissä
itsessänne on. Kaikki harhaluulonne johtuvat vain siitä, että laskette
sen, mikä on vain teissä eikä missään muualla, sen hyväksi, mikä
teitä miellyttää, ja pyydystätte naista, jota rakastatte, ja otatte
ystäväksenne nerokkaan miehen. Olen ollut rakastunut Milon Venukseen
ja erääseen Correggion nymfiin. Varmasti ei heidän keskustelunsa tenho
ja halu vaihtaa ajatuksia vetänyt minua heidän puoleensa; ei, se oli
fyysillinen sukulaisuus, ainoa antikin kansojen tuntema rakkaus, joka
loi taiteilijoita. Nyt on kaikki tullut niin monimutkaiseksi, ettei
enää tiedä mihin päänsä kääntäisi. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä
ei enään ymmärrä mitään mistään.
Kaiken tämän jälkeen siirtykäämme määrittelemään teitä Loti. Kaikkien
asioitten järjestyksen ja teidän välillänne on sukulaisuutta. Te olette
luonteeltanne hyvin halukas taiteellisiin ja älyllisiin nautinnoihin,
ja te saatte olla onnellinen vain kaiken sen keskellä, mikä saattaa
tyydyttää sympatisia tarpeitanne, jotka ovat äärettömät. Paitsi näitä
tunteita ei teitä varten ole onnea. Sen piirin ulkopuolella, joka voi
hankkia teille näitä tunteita, olette te aina koditon raukka.
Ken kykenee tajuamaan nuo korkeamman laatuiset tunteet, joita suuri
rahvas ei käsitä, niin häneen vaikuttaa hyvin vähän kaikki se,
mikä ei sisälly hänen haluihinsa. Viehättävätkö hyvä päivällinen,
metsästysretki ja kauniit tytöt sellaista, joka on vuodattanut
ihastuksen kyyneliä runoilijoita lukiessaan, heittäytynyt suloisesti
sulavan säveleen kuljetettavaksi ja uponnut unelmoimiseen, joka ei ole
ajatusta, vaan paremmin sanoen hurmiota, jota mikään sana ei ilmaise?
Ilahduttaako teitä jokapäiväiset kasvot, joilla kuvastuvat kaikki
tyhmyyden vivahdukset, riemuitsetteko nähdessänne lyhyihin housuihin
tai hännystakkeihin puettuja olentoja, koska kaikkea tuollaista näkee
niin runsaasti liejuisilla kaduilla, likaisten seinien vierellä,
näyteikkunoitten ja kauppojen luona.
Ne ahdistavat mielikuvitusta ja ajatus jähmettyy aivoissamme.
Minkä vaikutuksen tekee teihin ympärillänne olevien keskustelu,
jolleivät teidän ja heidän ajatuksensa ole sopusoinnussa keskenään?
Jos ajatuksenne voittaisi paikan ja ajan, jos se käsittäisi maan koko
pinnalla tapahtuvien seikkojen loppumattoman rinnakkaisuuden, maan,
joka on vain aurinkoa kiertävä tähti, ja aurinko taas puolestaan
erikoinen keskus avaruudessa, niin, jos ajattelette, että tuo
ääretön rinnakkaisuus on vain hetki iankaikkisuudessa, joka taas on
toinen äärettömyys, niin tuo kaikki näyttää teistä erilaiselta sen
mukaan mille kannalle asetutte, ja näkökantoja on niin äärettömän
paljon. Ajatelkaa, että kaiken tuon syy, kaikkien noitten asioitten
sisin henki on teille tuntematon! Punnitkaa kiihkeästi mielessänne
seuraavia ikuisia kysymyksiä: Mitä kaikki tämä on? Mikä olen minä tuon
äärettömyyden keskellä?
Teillä on hyvä onni, jos teidän ei tarvitse olla ajatusten vaihdossa
teitä ympäröivien ihmisten kanssa.
Heidän keskustelunsa ei liikuta teitä sen enempää kuin jos hämähäkki
kertoisi, että hävittävä karja on tuhonnut osan sen verkkoa, tai
rupikonna ilmoittaisi perineensä suuren kasan romua, jonka alla sen
on hyvä mukavasti piileskellä. -- Eräs herra kertoi minulle tänään
saaneensa huonon sadon ja perineensä maatilan.
Olette rakastanut ja rakastatte ehkä vieläkin. Olette tuntenut, että on
olemassa aivan erikoinen elämä, olentonne aivan erikoinen tila, jonka
hyväksi kaikki saa mielestänne aivan uuden ulkonäön.
Silloin tuntuu tapahtuvan aivan uusi ilmestys; luulisi syntyneensä
toisen kerran, sillä silloin elää voimakkaammin ja toimii
täydellisemmin. Kaikki ajatuksemme ja tunteemme heräävät ja virkistyvät
kuin palavan viinan liekki, kun nestettä liikutetaan. (Tulevaisuuden
kirjallisuutta!)
Lyhyesti, virkistytään, ollaan onnellisia, ja kaikki tämän onnen
edellä ollut häviää jonkunlaiseen yöhön. Tuntuu siltä kuin olisi oltu
autuaitten mailla, elettiin nykyiseen elämään verraten, kuten pieni
lapsi nuoren miehen rinnalla. Niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat
rakastuneena ollessa, saattaa kuvata vain juuri sillä hetkellä kuin
ne tunnetaan, ja tällä hetkellä en varmasti tunne mitään sellaista.
Ja kuitenkin innostun näitä ajatuksia liikutellessani, kiihdyn, pääni
menee pyörälle ja ajatukseni menevät sekaisin.
Kuinka ihanaa onkaan rakastaa ja olla rakastettu, tietää, että
valioluonne on ymmärtänyt teidät, että joku kantaa kaikki ajatuksensa
ja kaikki teille, että olette keskusta, päämäärä, johon suhtautuen
yhtä hienosäikeinen elimistö kuin teidän elää, ajattelee ja toimii!
Tuollainen juuri tekee meidät vahvoiksi ja synnyttää nerokkaita miehiä.
Ja sitten tuo rakastetun naisen suloinen kuva, joka ehkä vähemmän
on tosiseikka kuin mielikuvituksemme puhtain tuote, ja tuo sekoitus
ruumiillisia, sielullisia, aistillisia ja henkisiä vaikutelmia,
noita täysin kuvaamattomia, jotka saattaa palauttaa vain sellaista
jo kokeneen mieleen, -- vaikutelmia, joita aiheuttaa omituisen
salaperäisen mielleyhtymän välityksellä pieninkin rakastetulle kuulunut
seikka, esimerkiksi kun kuulette hänen nimensä lausuttavan, kun näette
sen vain paperille kirjoitettuna, ja tuhannet muut ylevät pikku
tyhmyydet, jotka ehkä ovat parasta, mitä maailmassa on.
Ja ystävyys, joka on vakavampi, kiinteämpi tunne, koska se nojaa
kaikkeen siihen, mitä meissä on korkeinta, oman itsemme puhtaasti
älylliseen osaan. Mikä onni on voida sanoa kaiken tuntemansa
sellaiselle, joka ymmärtää teitä _loppuun asti_, eikä ainoastaan
_määrättyyn pisteeseen saakka_, sellaiselle, joka päättää ajatuksenne
huulillanne olleella sanalla, ja jonka vastaus saattaa vuotamaan
käsitevirran, ajatusaallon. Puoli sanaa ystävänne suusta ilmaisee
enemmän kuin kokonaiset lauseet, sillä olette tottunut ajattelemaan
hänen kansaan. Ymmärrätte kaikki häntä elähdyttävät tunteet ja hän
tietää sen. Olette kaksi älyä, jotka lisäävät ja täydentävät toisiaan.