tulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa.
Kättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain
tarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja
joissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä
väsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan
eikä mikään tunnu vieraalta.
Arifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif _Deerhound'in_
lähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä
sieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.
Tuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin
toteutettavana.
Jäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren
rannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten
tuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä
päivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin
sellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse
ruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia
velvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia
vaatimuksia.
Olla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä
taivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma...
Sellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin
onneton kuin muualla.
-- Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, -- että jättäisin
kaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita
minulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.
Aziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee
huomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa
tunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka,
jolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä
on jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden
arvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan
itsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.
23.
_Plumkett kirjoittaa_.
Liverpoolissa 1876.
Paras Loti!
Figaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä
milloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista,
ja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja
pääsen siihen kuinka hyvänsä.
Valitettavasti minun on kovin vaikea pysyä kauan aikaa samana.
Liian usein Figaron hilpeys jättää minut, ja silloin Jeremia, tuo
onnettomuuden profeetta, tai ylevä toivoton David, jota autuas käsi
raskaana painaa, tarttuu minuun ja ottaa minut valtoihinsa. En puhu,
vaan huudan ja ärjyn! En kirjoita; saattaisin vain taittaa kynäni ja
kaataa musteeni. Astelen edestakaisin pudistaen nyrkkiäni kuvitellulle
olennolle, syntipukille, jonka syyksi panen kaikki tuskani. Haihattelen
kaikin mahdollisin tavoin, teen päätä pahkaa mitä mielettömimpiä
tekoja, jonka jälkeen, pikemmin huojentuneena kuin väsyneenä, tyynnyn
ja tulen taas järkiini.
Toistanette minulle taas, että olen hulluttelija, mieletön ja muuta
kaikkea? Vastaan siihen: "Kyllä, mutta paljoa vähemmässä määrässä kuin
luulettekaan, paljoa vähemmässä kuin esimerkiksi te."
Ennenkuin minusta lausutaan tuomio, täytyy minut tuntea, ymmärtää
minua hiukan, ja tietää, mitkä olosuhteet ovat muodostaneet järkevänä
syntyneestä olennosta sellaisen hulluttelijan kuin minä olen. Olemme,
nähkääs, kahden tekijän, luontaisten taipumuksiemme ja tuon panoksen,
jonka asetamme elämän peliin ryhtyessämme, tuloksia, ja olosuhteet,
jotka muodostavat ja muokkaavat meitä kuin taipuvaista ainetta, eivät
jätä meihin mitään merkkiä kaikesta siitä, mikä meihin on koskettanut.
-- Olosuhteet ovat minuun nähden olleet vain tuskallisia; olen,
käyttääkseni tuttua puheenpartta, käynyt onnettomuuden koulua. Kaiken,
mitä tiedän, olen oppinut omalla vastuullani, ja niinpä tiedänkin
oppineeni hyvin. Siitä johtuu myös, että joskus käytän hiukan jyrkkiä
ilmaisumuotoja. Jos joskus tuntuukin, että vetoan oppilauseisiin,
johtuu se siitä, että minulla paljon kärsineenä on tietoisuus, että
tiedän enemmän kuin vähemmän kärsineet, ja tuntemalla olosuhteet puhuu
niistä paremmin kuin he saattaisivat tehdä.
Minulla ei ole mitään toivoa tässä maailmassa, eikä minulla ole niitten
lohdutusta, jotka hehkuva usko tekee voimakkaiksi elämän taistelujen
keskellä, ja jotka luottavat luojan korkeimpaan oikeamielisyyteen.
Ja kuitenkin elän herjaamatta.
Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden
uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte.
Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet
viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan,
ja elän edelleen määrättä ja toiveitta... Tarkoittaisiko se, että
olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään
kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään
kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä
mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin
te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman
asioihin nähden -- jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne
tulevat liian kalloiksi! -- uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä
paljon muuhunkin.
Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.
Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen
pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä
kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä
mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille
piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen
_pikkuseikkoja myöten_ kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi,
ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai
lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä
paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla
keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten
tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska
sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset
aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo,
moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä.
Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se
pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin
ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi
nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes
tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne,
jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.
Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä
sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi
nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua
se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten
miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten
ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen
lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.
Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon
käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi
varttuneetkaan tulemaan _jonkunlaisiksi_ ihmisiksi, tai eläimiksi,
jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai
ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme,
niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen
ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista
tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä
ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin
suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin
jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä,
kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme
jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu
loppumattomiin uinailuihin.
Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää,
ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä
filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset
ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet
aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista.
Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen
tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen
ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka
ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon
sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja
latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä.
Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin
surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä
meidät.
Sellaista on maailman meno!
Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo
ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka
tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia,
jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä
rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti
tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja
sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa
ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat
kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja
pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden
välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa
omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; --
yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista
herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja
alttiutta.
Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat
siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa
järjen asemasta.
Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille,
että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät
sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle
heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta
kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita
herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen
ihmisen tuskallista ponnistelua.
Ei, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette
hyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte.
Siksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi
vastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja
alttiuden.
Teidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne
saa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille "teennäistä,
ikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa".
_Plumkett_.
24.
_Loti William Brownille_.
Eyoubissa joulukuussa 1876.
Rakas ystävä!
Muistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin
nimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte
minua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.
Jos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja
kierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin
saavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä
outoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se
näytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon
mantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.
Asun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta
teille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä
onnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.
En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden
kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten
kielen ja tavat -- vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset
vaatteetkin.
Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu
paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella
äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani
Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä,
yhteiseen huoneeseensa.
Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla
maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä
taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, --
Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.
En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta
saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä
virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen
luutnantti.
Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa
kirjeenne oikealla nimelläni _Deerhound'iin_ tai Britannian lähetystöön.
25.
Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.
Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä.
Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut
pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin,
hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.
Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä
laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita
kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin
lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. -- Istunnossa
on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.
Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki
heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan
lainsuojattomiksi.
Kaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: "Kaikki on mennyttä!"
eurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita,
suurta sekamelskaa ja paljon verta.
Kulkekoon tuo turma kaukana meistä!
Minun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne
palaamatta.
26.
Laskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.
Stambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat
outoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät
äänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti
mielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät
kaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.
Ahmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan
käteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun
yläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli
vain punainen, himmeä, verinen täplä.
Ei ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin _taivaan merkit_.
Turkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän
hiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla
ja hirviötä ampumalla.
Ja kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt
alkavat paukkua Stambulissa.
Otamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään
tiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu _Zaptien_ alus eteemme:
-- On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.
Emme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme
Zapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä
hävyttömyydellä.
Saavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja
kauhuissaan.
Koirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin
sekavammaksi.
Salaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat
ulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille
eräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.
Pimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan
erikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.
Koetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla --
vanha koulumenetelmä.
Tyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan
tuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen,
istuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan
tosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja
purskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista
todisteluista.
Mitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi
riistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?
Ja niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka
yhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla,
kimaltelevien tähtien keskellä.
27.
Yhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on
auttanut; kuu on _yen yapilmish_ (parantunut).
Ja todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas
lamppu idän taivaalla.
28.
"Äitini Behidje" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias,
kivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi
kuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.
Shefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani
Mahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn.
Behidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli
kaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.
Melkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa,
Taximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä,
joka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen
huolellisesti sulkemaa _shakir'ia_.
Sieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja
Tsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja _Deerhound'in_,
joka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, -- sitten
Skutarin ja koko Aasian rannikon.
Behidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin
rauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän
tarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen
sanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.
Tuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän,
korkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.
Tunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. -- Uskottomat eivät pääse
hänen asuntoonsa.
Hän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään
huolimatta, "kaunis kuin talven ihanat päivät."
Joka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän
ja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen
tietämättömän, ja kun kysyn häneltä: "Kuka tuon on opettanut sinulle,
armas?" vastaa Aziyadé: "Äitini Behidje."
"Isäni", "äitini" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä
ihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä
tai tuntemattomia.
Behidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai
hän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa
lapsensa nuorta mielikuvitusta.
Ensin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti,
että tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä
uskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.
Hän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä
tarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin
armaani tuoreilta huulilta.
Pitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten
aavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja,
joissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja
urhouden ihmeitä.
Ja kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä,
saatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:
-- Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan
Behidje-äitisi jalkojen juuressa.
29.
Tammikuussa 1877.
Viikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla.
_Deerhound_ on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen
vieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan.
Tämä _Deerhound'in_ asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu
yhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis
parhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.
On kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja
nämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.
Siellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja,
melkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia
karhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.
30.
_Kedi't_ (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat
hänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta.
Illalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee
loitolla niistä.
Pukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo
mennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.
-- _Bir madame kedi_, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, -- _Bir madame
kedi_ (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) _qui portate ses piccolos
dormir com Samuel_! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)
Ja hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.
-- Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat
siinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?
Pukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi
kissoihin ja astuin huoneeseen.
"Rouva Kedi" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan
keskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja
riemuitsevan näköisenä, istuen _nimittämättömällään_, tarkasteli
se vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia
poikasiaan.
Nurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota
perhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että
tulisin hänen avukseen.
Tuota "rouva Kediä" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta
tarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi
Samuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan.
En aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden
aikana aamulla.
Samuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut
seinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä,
haihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän
sijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan
omantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa
asuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.
31.
Oli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.
Lapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia
ja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin
kaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.
Ahmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille
uskottomien huvituksille.
Vanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän
näköinen.
Näimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien
aukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin
puettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.
Kahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa
saa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.