satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt
verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu
haaveelliselta näyltä.
Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo
on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on
lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.
Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle
kuuluva myydään.
7.
Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni
taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?
Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä
moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin,
hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista
kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua
auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella
ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja
valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja
ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.
Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja
uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi
joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.
Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun
lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä
näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian
vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. -- kaikella on
vanhuuden ja salaperäisyyden leima -- ja ulkonaiset esineet kertovat
hurjia tarinoita vanhasta Turkista.
On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä
sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse
tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.
Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin -- tuohon pieneen ja piiloisaan
rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.
8.
Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin
laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään
äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä.
Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni
vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että
hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko
terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet
silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin
taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän
mielenkiintoa erikoisuudellaan.
Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia
ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä
rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa
kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on
yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun
kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat
hänen koko omaisuutensa.
Ahmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän
lupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa
saisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja
otti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed
on mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja
väijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.
-- Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, -- tuon pienen
Yussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman
kuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija
pilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.
Yussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen
paikkansa.
9.
Kuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse
kärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja
rikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla
kustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.
10.
Muistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:
-- _Sen tshok skeytan, Loti!... Anladum seni!_ Olet aika paholainen,
Loti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!
Hänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan
liehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.
Hän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja
tarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä
kieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin _Tsolc skeytan_ ja käsittämätön.
Tästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.
Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään
saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta
pilvi hänen onnensa yli.
Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:
-- _Benim djan senin, Loti!_ (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani,
veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen
silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, _sinä, joka
tiedät_.
_Sinä, joka tiedät_, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin
seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään
sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."
-- Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:
Sheytaular djinler,
Kaplaular, duhmanlar,
Ars'andar, j.n.e.
(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana
ystävästäni...)
-- Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.
Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään,
pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko
mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.
Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä
varmaankin öisin Aziyadén laulun.
11.
_Lotin sisar kirjoittaa_.
Brightburyssä, joulukuussa 1876.
Rakas Veli!
Olen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä
tällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti
nähdessään poikansa vainajana: "Kaikki käy hyvin!"
Sydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet,
jotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta,
sanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni,
ja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että _unohdat
poissaolevat_. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että
toivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin
tuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset
hullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät
sitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.
Rakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä
jonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta,
luottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis
ja hyvää tekevä tuo _erehdys_ on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo,
joka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!... joka
on johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria
kansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: "Rakkautta
vapautta ja armeliaisuutta!"...
12.
Tänään, joulukuun 10 p:nä kävin _padishah'in_ luona.
Kaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin.
Käytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat
tulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat
omenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa
puvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.
Palatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja
haikaraperheitten pesimäpaikkoina.
Sisällä vallitsi suuri loisto.
Peitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa
liikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot.
Henkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä
merkeillä.
Sulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.
Vastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin
sitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.
Kahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.
Palvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla
koristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.
_Zarf'it_ (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli
upotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita
kiviä.
13.
Turhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin
vanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä
on neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa,
jotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat
yksissä tuumin toistensa kolttoset.
Aziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta
toisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.
Hän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden
tärkeyttä en tiedä, annettu _puolison_ ja _rouvan arvo_, kuten noille
toisillekin.
14.
Sanoin Aziyadélle:
Mitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?
-- Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen
kuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla
esineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.
Jonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka,
jota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan
vastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, _giaur'in_ keksimä
uutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.
Hänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan.
Ajatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat
kasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren
kiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.
-- Mutta, kysyin vielä, -- mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?
-- Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran,
oli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja
minulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani
savukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni
Enninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin
hullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.
"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme
vierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita
vastaan.
"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä
ajelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta
meistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.
"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.
"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta
paljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta
hänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on
ilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa
läpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut
tuoda rakastajan huoneeseensakin."
Minäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes
käsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet
paljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli
kysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän
tutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi
ollut mieletön.
-- Haremiamme, jatkoi Aziyadé, -- on kaikkialla kehuttu
mallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan
hyvän sovun takia.
Surkea esikuva kaikissa tapauksissa!
Onko Stambulissa paljonkin sellaisia?
Paha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta
edistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt
vain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri,
hyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi
taikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut
saattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman
suunnille vain haluavat.
15.
Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.
Jouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.
Kello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta
_Deerhound'ista_. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.
Ahmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä,
turkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.
Koirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n
kuvittaman sadun mailla.
Minut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista
joulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.
Oi, lapsuuteni jouluöitä... mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!
16.
_Loti Plumkettille_.
Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.
Paras Plumkett!
Nyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa?
kysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon?
Perustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita
minulla sellaisista ihmisistä oli.
Eyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon
muhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että
padishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa
ja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden
menettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.
Istuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan
hautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin
vedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka
kuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen
puolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt
perustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on
eittämätöntä.
17.
Stambul'issa syysk. 27 p:nä.
_7. Zi-il-iddja_, v. 1293 paon jälkeen.
Välttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan
Bajasidin moskean luona.
Kahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja.
Vanhukset (_kadjibaba_) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat
savuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon.
Raekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin
heidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika
sekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.
Katselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat
yksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä
oli heidän yllään oli _eski'ä_: heidän suuret hopeiset silmälasinsa
ja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. _Eski_ on kunnioittaen lausuttu
sana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä
paljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista
puhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat
liikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.
Äkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin
puolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja
pilkallisia hymyjä.
-- Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä
ivallisesti kumartaen.
-- Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani.
-- Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!
-- _Voi, voi, voi, Allah!_... Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja,
uskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin
hävytön.
Nuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi
heille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki
Euroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat
ottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.
Tuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää,
oli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja
tsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani
kiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.
Kello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista
päivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla),
ja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.
Visirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat
kokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa
juhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.
Taivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja
kastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken
keskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken
kehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä
Stambulia moisia mullistavia sanoja.
Huudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten
kastuneet kuulijat hajosivat meluten.
Samaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin
palatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.
Suunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti
kuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen
todistelujaan.
18.
En unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea,
Stambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä
yönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian
vuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni
välkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade
oli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut
kuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut
ja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten
päässä oli ilmavia valoteriöitä.
Kuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.
Tuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa,
joitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita
erikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa
täyttyy joku suuri hetki.
Kuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja,
_softoja_, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä.
He huusivat: "Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön
perustuslaki! Eläköön sota!" Nuo miehet olivat kuin juopuneita
luulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka
muistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden
haltioituneiden joukkojen kihinää.
-- Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.
Ja he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen
tuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama
viikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.
Noin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen
moskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en
osoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.
Palatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten
lähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko
osoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.
Nuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen
ohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui
epäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.
-- Esi-isämme, sanoivat _hodja't_ joukoille puhuen, esi-isämme,
joita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä
vuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko
me vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja
kristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin
hyväksymme häpeällisiä ehtoja...
19.
Sulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein
Ahmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa
edessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa
jotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.
Mahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä
suuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä,
suurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on
Konstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.
Ääretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on
vieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat
softa't, ja sinne eivät uskottomat pääse.
Tämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat
sen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan,
dervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei
ole vielä päässyt mitään länsimaista.
20.
Lähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja
sammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon
salaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä
häntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.
21.
Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä
surullisemmiksi.
-- Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, -- ja miksi olet aina niin synkkä?
Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet
lähtenyt.
Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin
pääni pois.
-- Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. -- En valita mitään, kun sinä vain
olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.
-- Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja
ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?
Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii
maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota
saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi
vielä _perustuslain alainen_.
-- Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa,
kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos
hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.
Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!..." Mutta padishah
välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja
pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin
koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti
minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori
tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.
Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin
korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain
tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.
22.
Olen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa
turbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi _grand
seigneur_. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni
kaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies,
Eyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään,
tyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.