turkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.
Jos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä
katsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria
turbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon
ristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo
aamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.
Stambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.
Ja tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret
hautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään
sinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin
milloinkaan sekaantumatta asiaan.
Yövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona
oloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan
epäilyttävältäkin.
Onneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja
etenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja,
oli aina moitteettoman hienotuntoinen.
23.
"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää."
"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää."
_Vanhasta itämaisesta runosta_.
24.
_Loti sisarelleen Brigtburyssä_.
Eyoubissa 1876.
... Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun
ja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen
aate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun
en uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on
tuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa,
valheellisempaa ja mahdottomampaa.
Tiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt
syvästi.
Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun
tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan
äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin
onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin
elämääni huvitellen...
Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain
pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan
vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona
tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.
Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä
ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel,
joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.
En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen
suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.
Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, -- tottumuksen
tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin
uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se
minulle... Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi
niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla,
tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää...
Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä
nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja
sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni...
24.
_Loti Plumkettille_.
Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.
Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni,
Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee
sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten
kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi
hiukan tuttavallisemmin -- mutta te olette sellainen. -- Teen mitä
hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa
ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.
Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin
Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on
tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten
Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on
lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on
luonani.
Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä
ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa
satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä
mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen
näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään
tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.
Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!...
Odotan häntä aina, -- mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.
Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean -- ympäristöni
muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean
edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella
matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.
Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett,
huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja
sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.
Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon
äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille
ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai
vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni,
kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja
tyhjyyttä sydämessä.
Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:
On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani
ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha
turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella -- ainoa, joka tällä
hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän.
Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin
muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat
dervishit ja pyhien hautojen vartijat.
Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti
kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa
olevansa dervishi.
Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia,
joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla
ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.
Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa
omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty
katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin
murhenäytelmää.
Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen
mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen
tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot
tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt
ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen
intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu
hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu
Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.
Sivulla on _haremlik_, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa
asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani,
jos hän olisi pitänyt lupauksensa.
Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu
Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta
nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.
Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen
paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein,
ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.
25.
_Lotin sisar kirjoittaa:_
Brightbury'ssa 1876.
Rakas veli!
Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi
minut saattoi... Tahdot kadota!... Jonakin päivänä, ehkä aivan
lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä
kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon
menneisyytemme! -- Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet
hajoavat, -- ja sinä et olisikaan kuollut... eläisit jossakin pahan
pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan
ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on
tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.
Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta.
Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin,
koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle
enää mitään sijaa elämässäsi... Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa
on soppi, jossa ei ole ketään... se on sinun paikkasi, ja kun sinä
jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.
Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä
vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja
iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki
särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan
rotkoon -- kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa
ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet
hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää
päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää...
Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka
on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta,
turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi,
verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan
sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.
Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä,
ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.
Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit.
Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista,
tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit
rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien
alla istumassa...
Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka
sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo,
hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole
ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen
rakastajattarensa nauravat hänelle -- eihän heiltä voi muuta pyytääkään
-- ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.
Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä
enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas
palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni
murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!...
Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot!
Kääntymys, mikä halpa sana!... Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä,
elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja
sisällyksetöntä... _Kaanaan arkikieltä_... Saattaisiko tuollainen
viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus,
jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei
tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti
ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.
Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt
sydäntäni... Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten
kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään,
-- ehkäpä kuolen pian, -- mutta toivon ja rukoilen aina!
Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas
lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä,
jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?...
26.
-- Ukko Kairullah, sanon, -- tuo minulle naisia!
Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä
vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni
valossa.
Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin
hauta.
Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika,
joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden.
Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän
harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen
Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet
Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni
tuttavaksi.
Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien
vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin
kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen
karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.
Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:
-- Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita.
Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana
tarjota teille, herra Marketo... Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä
miellyttäisi heitä.
Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti
turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.
Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi
juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin
ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah
muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi.
Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin
välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.
Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat
juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin
syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.
-- Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah
korvaani kuiskaten.
Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista
hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan
tutkimista.
-- Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä...
Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:
-- Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.
--... Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman,
näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen
kohottaessaan ääneti oveni verhoja.
-- Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja
luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut
omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun
nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän
nousua.
Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut
siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan.
Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi
yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin
hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina,
ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen
peitteekseen.
Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen,
ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.
III.
KAHDEN EYOUBISSA.
1.
Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.
Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt
odotuksen kuumeessa.
-- Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka
Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä
emäntänsä vuoksi. -- Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin,
majasi luo.
Minä odotin jo kolmatta tuntia.
Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli
erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä
Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset,
jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa
keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.
Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:
-- Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei
nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty,
mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua
mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.
2.
Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!
_(Alfred de Musset.)_
Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi
yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä
olevilla patjoilla. Tunsin hänet.
Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.
Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa
kohti, unohtaen Samuel paran ulos...
Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten
varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven
takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan.
Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.
Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin
-- vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota
olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä
sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.
-- _Severim seni, Loti!_ (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)
Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta
tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin
kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin,
mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren
naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi
milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu
väsähtyneessä sielussani...
Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni
häntä ja sanoin kuin Romeo:
-- Sano se vielä kerran!
Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää.
Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä
tuhansia seikkoja sanoen:
-- Vastaa minulle!
Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa
olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.
-- Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?
-- En, vastasi hän.
Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat
sanat:
-- Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! _Senin laf yemek isterim!_
(Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)
3.
Eyoubissa, syyskuussa 1876.
Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen
askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat,
rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen
henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo
muassaan _djuu'ien_ ja aaveitten ollessa liikkeellä.
Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin,
joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä
hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin
koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti
ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.
Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä
menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne
taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien
oranssinpunaisiksi värjääminen.
Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin
osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän
kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi
kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.
Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan.
Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on
niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin
vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.
Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten
laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi
typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.
Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän
puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät
hänen puheensa soinnun karkeaksikin.
Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee
itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja
seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.
4.
Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki
saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut
tuon mielettömän unen: -- asua hänen kanssaan jossakin itämailla,
piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen
toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle
näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.
Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää.
Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien
kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan
-- missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa:
Loti, Arif, Marketo.
... Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme
saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!
Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin
loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on
meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.
5.
_Loti sisarelleen Brightburyssä_.
Rakas, pikku sisko!
Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle
aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon
sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on
mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle
tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni
syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.
Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten
todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.
Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja
kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha
äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni
asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen
takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn
Lotina, meriupseerina.
Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin
vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja
jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää
ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.
Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. -- Kun katoan, olen kuollut.
Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin
sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni.
Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin
häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.
Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän
on saapunut. -- Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä
päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. -- Samuelkin on palannut.
Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan
menneisyyden ja kiittämättömät, -- ehkäpä hiukan poissa olevatkin.
6.
Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi:
persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki
nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo
hankkimistapa lisää niiden tenhoa.